Täällä taas

- Nonih, täällä sitä ollaan Keskeneräisen talviravintolassa. Onneksi löysimme paikalle ennen kuin ruoka loppuu; täällä näyttää olevan kuokkavieraita aivan mahdottomasti, hmph! Kuulemma on joskus ennenkin ollut tässä blogissa kuvia samasta aiheesta. Syy ei suinkaan ole meidän. Me emme koskaan toista itseämme. Meillä on joka aamu tuore näkökulma!

- Tässä olemme siis Eppu, Heppu ja minä.

- Ja lisää sakkia saapuu paikalle.

Hetkinen vain (huutaa Keskeneräinen)! Keitäs nämä eput ja heput ovat? Minä tein viime talvena aivan valtavan työn kun laadin virallisen kukkorekisterin tarkan dokumentoinnin perusteella! (Katso täältä numeroa napsauttamalla kukkorekisteri, osat 1 ja 2.) Tunnistin Ukon ja Paten ja Eikan ja Urmaksen ja Vekan, muiden muassa. Ei täällä silloin ollut mitään eppuja. Nämä ovat ihan uusia kukkoja. Menikö koko työ aivan haaskuun?! Mistä nämä tänne tulivat?

Tämä arkistoijan painajainen alkoi jo kuukausi sitten:

Lokakuun alussa pihaan pölähti yhtäkkiä tusinan verran täysin tuntemattomia fasaaneja, kukkoja ja kanoja. Kukot olivat kiiltäviä ja komeita mutta vieraita. Vaikka olivatkin kuin kotonaan.

Lähemmin tarkasteltuna osalla oli merkillisiä valkoisia kohtia naamassa. Ihan kuin meidän... pikku... tipuilla!

Komeat kukot olivatkin samaa poikuetta, joka tässä on taaperrellut koko loppukesän. Uusissa vaatteissa vain.

Joillakin oli vielä hieman puutteita asussaan. Esimerkiksi kaikki eivät olleet ehtineet kasvattaa täysimittaista pyrstöä. Kuka minkäkin kohdan oli jättänyt viimeiseksi.

He olivat kyllä selvästi itselleen aivan tutuilla paikoilla. Herrajjestas, onkos siinä meidän Petteri lempioksallaan? Oletpas sinä kasvanut!

Tämä asettaa minut nyt pulmalliseen tilanteeseen: aloitanko arkistointityön alusta, kuvaan ja kuvailen, seuraan ja kirjaan ja ehkä kevääseen mennessä olen saanut luoduksi uuden, ajantasaisen kukkorekisterin...

Tai ehkä minä vain kuvaan.

-------------

Marika T! Tervetuloa seuraamaan fasaanien toilailuja ja muuta mielenkiintoista, mitä keskeneräisellä mäellä on kesken!

Mitä syksylle tapahtui?

Minä käyn nykyisin niin hitaalla, että aika vain liukuu ohi. Oli minulla kuviakin otettuna syksyn väriloistosta ja pihamme uusista asukkaista. Mutta lokakuu hävisi jonnekin, ja nyt ne ovat jo vanhentuneita.

Liian myöhään muistin, että olin ajatellut istuttaa tänä vuonna valkosipulit hyvissä ajoin ja vieläpä lähettää niitä ystävällekin istutettavaksi. Ja nyt onkin jo maa jäässä ja lumi päällä. Ei se tosin estä valkosipulien istuttamista, hyvissä ajoin istuttamisen kylläkin. Enkä minä jaksa niitä kaikkia kerralla istuttaa: tänään vähän, seuraavana päivänä lepään, sitten taas pikkuisen. Väliajat vain istun, enkä aina jaksa edes istua suorassa.

Ajan virtaamisen huomaa siitä, että koko ajan pitää leikata kynsiä.

Lääkäri sommittelee b-lausuntoa, pitäisi hakea osatyökyvyttömyyseläkettä. Osatyökykykin tosin kuulostaa liioittelulta. Että jaksaisin käydä töissä, jopa parina päivänä viikossa! Mutta ei ole mitään "oikeaa" tautia joka kelpaisi diagnoosiksi. Syöpä oli siitä hyvä, yksi sana riitti eikä tarvinnut selitellä.

Puutarhakalusteet peittyvät lumeen, ikkunat ovat tiivistämättä. Mutta onhan kaunista. Tänään leijailee harvakseltaan isoja lumihiutaleita, kuin animaatioelokuvassa. Sellaisella sateella pitäisi olla oma nimi. Kielestä puuttuu sanoja.

----------------

Tervetuloa seuraamaan tätä blogia, Riitta Karjalainen! Kyllä tämä tästä taas päivittyy.

Harakat kiusaavat Pupua

Tämä tässä on Pupu, Piäni Pupu, kuvattuna makuuhuoneeni (vinkuralasisesta) ikkunasta. Normaalisti en julkaisisi näin heikkolaatuisia kuvia, mutta nyt oli pakko, nämä ovat näetsen Todistusaineistoa.

Pupu sai aluksi syödä ihan rauhassa, vaikka liikkeellä oli jonkun verran ohikulkijoita.

Jotkut ohikulkijoista pysähtyivät tai jopa kääntyivät ja palasivat uteliaina tarkastelemaan Pupua, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään mitenkään.

Mutta ilmatilan loukkaukset hermostuttavat Pupua, se on pakko myöntää. Varsinkin tuollaiset matalat ylilennot!

Pupu vaihtoi vähän paikkaa, että pääsi pois lentoreitiltä, ja pysytteli valppaana.

Harakkahan on älykäs eläin. Tästä seuraa, että sillä voi olla myös tylsää. Ajankuluksi voi vaikka kiusata tyhmempiä eläimiä, kuten fasaaneja, kissoja tai rusakoita.

Olen minä nähnyt eläintarhassa harakan pyrkivän nykäisemään nukkuvaa tiikeriäkin hännästä. Se harakka kyllä käyttäytyi vähän varovaisemmin kuin tämä.

Tämän käytöksessä oli samaa röyhkeää piittaamattomuutta jota voi nähdä nuorisolaumassa, joka nokkii yhtä. Ei tämäkään harakka yksin ollut, vaan sen kaverit katselivat ja naureskelivat katolta ja oksalta. Välillä vaihdettiin vuoroa.

Pupu koitti kääntyä aina kiusaajaan päin, mutta silloin tulikin toinen takaa. Olisihan Pupu noille tappelussa pärjännyt, jos olisi saanut kiinni, mutta yritti pitkään rauhanomaista siirryn-muutaman-metrin-etten-ole-tiellänne -taktiikkaa.

Välillä hypeltiin nokkaisemaan häntää, välillä syöksyttiin kohti ilmasta ja koukattiin ylös viime hetkellä.

Lopulta Pupua juoksutettiin rakennusten ympäri, pitkin ja poikin. Kun kerran petti hermo, sai sitten juosta kyllikseen. Mutta eihän siivekkäitä pääse juoksemalla karkuun!

- Mekö muka kiusaajia, ei pidä paikkaansa!
- Ei me siellä oltu!
- Ja oli siellä muitakin!
- Mitäs lähti juoksemaan!
- Sitä paitsi me kyllästyttiin jo. Lähetään välipalalle!
- Okei. Tyrniin!

Ilta-auringon viistossa valossa Pupu palasi ihanaan mehevään heinikkoonsa. Kiusaajat räkättivät jo jossain muualla. (Voin ilahduttaa Pupua kertomalla, että fasaanikukot ovat nyt ruvenneet antamaan takaisin ja hyökkäävät päin, jos joku yrittää vetää heitä pyrstösulista. Harakat ovat saaneet kyytiä!)

Joskus tämä naapurisopu on vaan niin hankalaa, vaikka luulisi tilaa riittävän kaikille.