Nyt ne pionit saa lähteä!

Miksi olen kyllästynyt pioneihin? Nehän ovat niin muodissa tänä vuonna! Nehän ovat niin perinteisiä! Nehän niin kuuluvat tällaisen rintamamiestalon pihaan!

Pioni kukkii viikon vuodessa. Yleensä tuon viikon toisena päivänä tulee kaatosade, joka liiskaa pionit maahan ja irrottaa niistä terälehdet.

Pionia pitää tukea. Minulla nyt sattuu olemaan sellainen puutarhafilosofia, että joka ei täällä tukematta, peittelemättä, kastelematta selviä, kuolkoon pois. Hyötykasvit ovat erikseen; saatan joskus tarvittaessa hieman hoitaa niitä, jotta saisin sitten syödäkseni. Mutta miksi pioni olisi poikkeus?

Pioni on ruma. En ihaile tuollaista hailua pinkkiä, joka päivä päivältä haalistuu entisestään. Pioni kasvattaa valtavan, takkuisen laimeanpinkin kaalinpään langanlaihan varren nenään. Minä siirtelen tukia sen mukaan, minne hän näyttää kallistuvan. Seuraavana yönä pioni hujauttaa vielä puoli metriä lisää vartta, pyörtyy tuen yli ja lyyhistyy velttona maahan. Yleensä varsi taittuu tässä vaiheessa. Pioni ei koskaan pääse ylös tangotaivutuksestaan.

Jos pioni jostain syystä selviää viikon ajan tuettuna ja sidottuna pystysuorassa asennossa, viikon lopulla se on kuitenkin ruskea, sekava läjä mädänneitä terälehtiä.

Syyskuussa kaivan ylös kaikki pioninjuurakot! Tiedän yhden ihmisen, joka viime vuonna sanoi haluavansa pioneja. Toivottavasti haluaa vielä, koska hänen portaalleen saattaa parin kuukauden päästä mystisesti ilmestyä juurakkoläjä. Perustan parsapenkin pionien tilalle!

No tietysti jätän ne valkoiset pionit tuonne Takalaan, eivät ne siellä ketään haittaa.

Ja pakko myöntää: kävin kuun alussa Taivassalossa Pionien kodissa. Matkaani lähti tukevavartinen pioni, joka tekee kirkkaanväriset yksinkertaiset kukat. Hän sai kodin perennapenkistä. Katsotaan.

Gourmetruokaa villisikatarhassa

Olin hauskoissa juhlissa Porvoossa Kannonnokassa. Juhlavieraat kokoontuivat villisikatarhan parkkipaikalla ja katselivat aidan takana syöviä ja kinastelevia possuja odotellessaan, että kaikki löytävät perille. Joka ikinen oli etuajassa.

Kannonnokka on metsäkämppä-gourmetravintola kallion huipulla keskellä kahdeksan hehtaarin villisikatarhaa. Ruoka on lähellä tuotettua, riistaa ja kalaa, itse tehtyä hyvistä raaka-aineista. Idean isä Ari Kuokka tuli parkkipaikalle meitä vastaan, kertoi ensin vähän villisioista ja johdatti meidät sitten lankkusiltaa pitkin tarhan halki ravintolaterassille, jossa keittiömestari Jari Pekanlehto alkoi kaataa samppanjaa laseihin. 250 metrin matkaan kului aikaa, kun piti valokuvata ja ihastella päiväunilla puiden siimeksessä rötköttäviä villisikoja.

Tervetulomaljan ja onnittelu- ja lahjontatuokion jälkeen alkoi tuoksua ruoka. Meille oli katettu pöytä avoterassille, koska päivä ei ollut liian paahteinen.
















Keittiömestari kertoi jokaisesta ruokalajista. Oli mukava kuulla raaka-aineiden alkuperästä. Leivän hän oli esimerkiksi leiponut viereisen Strömsbergin myllyn karkeaksi jauhamasta porvoolaisesta rukiista. Liha oli myös läheltä ja vapaasti kasvanutta, voimme syödä hyvällä omatunnolla.

Alkupalaksi saimme keittoa tuoreista herneistä. Päreen päällä oli myös jäniksen- ja villisianlihasta rakennettu nappula (varmaan sillä on joku älyttömän hieno nimi vierailla kielillä) ja sen koristeena punaviinimarinoidusta sipulista tehtyä hilloketta. Nami!

Seuraava ruokalaji hurmasi valokuvaajan niin, että sitä ei valitettavasti saatu tähän ikuistettua: pekoniin käärittyä hirven sisäfileetä, kantarellikastiketta ja maa-artisokkasalaattia, jossa oli aavistus tryffeliä.

Kolmannen annoksen kohdalla alkoi jo pahin nälkä talttua. Pöytään tuotiin paistettua siikaa, punajuuripyreetä, inkiväärisiä isoäidin kurkkuja, jotain ihanaa moussea, jossa saattoi olla siikaa siinäkin, mutta vaikutelmien ylenpalttisuus on haudannut tarkemman reseptin muiston alleen lumivyöryn tavoin, ynnä rapsakaksi paistettua Maalahden limppua.

Onneksi pääruoka oli erittäin maukas, sillä muuten sitä ei olisi enää kyennyt syömään. Nyt katuivat ne, jotka olivat mättäneet kitoihinsa taivaallista leipää tai putsanneet lasten lautasille jääneet herkkupalat. Saimme 18 tuntia haudutettua, revittyä, prässättyä jne. villisikaa juurespyreen ja kasvisten kera. Lisää villisian paistolientä sai ammentaa annokselleen kauhalla pöytään tuoduista kattiloista.

Jälkiruokaan valokuvaaja ei enää kyennyt tarkentamaan. Financier-leivos (jonka tarinan saimme myös kuulla), omatekoista vaniljajäätelöä, raparperia ja mansikoita.

Lapsille paikka oli siitä hyvä, että ruokalajien välillä voi juoksennella vapaasti pitkin terasseja ja puhallella saippuakuplia maailman tuuliin sillaikaa kun aikuiset seurustelevat. Näköalat olivat huimat. Palvelu oli rentoa ja ystävällistä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Miinuksena voi sanoa, että ihan kaikki tiedot ruokailijoista eivät olleet kantautuneet kokille asti. Viime hetken paikkaus onnistui kuitenkin hienosti. Toinen miinus voisi olla, että Kannonnokka on auki vain ryhmille. Tälle aterialle ei voi siis poiketa hetken mielijohteesta. Toisaalta, jos saa kootuksi ryhmän, paikassa voi harrastaa muutakin kuin vain syömistä.

Meille kuitenkin riitti syöminen ja hyvä seura. Vieläkin vyötärö kiristää, vieläkin hymyilyttää.

Valokuvista on osa minun, osa alakerran isännän ottamia.

-----------------------------------------------------------

Saaristohuvilan Taru on liittynyt tämän keskeneräisen blogin lukijoihin. Onpa mukavaa! Tervetuloa!

Fasaaninpojat suuressa maailmassa

Fasaanitiput ovat niin isoja, että heitä voi jo kuljettaa koko pihan alueella ja mennä tien yli naapuriinkin. Ainakin jos kukko Kevätmieli on mukana. Se pelottelee naapurin uuden kissan pois tipujen tieltä. Esittelen:

Tipuja on tässä poikueessa kaksitoista. Heillä alkaa olla jo fasaanin ulkomuotoa, ovat päässeet pahimmasta korppikotkavaiheesta yli.

He osaavat itse etsiä ruokansa...

... mutta äidin neuvot kelpaavat vielä.

He osaavat myös lentää! Välillä he saavat hepuleita, joihin kuuluu äkillinen juoksuun säntääminen ja pieni ilmahyppy siipiä räpytellen. Mutta myös määrätietoinen oksalle nousu onnistuu.

Emokana vahtii silmä kovana mahdollisia vaaroja. Usein hän lennähtää johonkin korkeampaan paikkaan tarkkailemaan ympäristöä, kun tiput laiduntavat maassa.

Vain silloin, kun Kevätmieli on perheen matkassa, voi äidin tarkkaavaisuus hetkeksi herpaantua.

Kevätmieli on kuvassa yhdellä vakituisista kiekumapaikoistaan, kompostiauman länsipäädyssä. Aloin kasata puutarhakompostia paikkaan, johon tulee joskus tulevaisuudessa kasvimaa. Jospa tällä massalla tappaisin alla olevat kasvit ja saisin samalla hyvää multaa valmiiksi oikeaan kohtaan toimitettuna. Ensimmäinen pitkä auma on valmis, toinen tekeillä sen viereen. Kevätmielellä on tapana kierroksellaan kiivetä auman päälle sen itäpäästä, astella arvokkaasti harjaa pitkin toiseen päähän, keskittyä hetki ja kiekaista. Pienen mietiskelyn jälkeen hän kävelee alas ja jatkaa kierrostaan. Toki aumasta löytyy toisinaan myös jotain mielenkiintoista ja kaivelemisen arvoista.

Ymmärtääkseni yksi rouvista hautoi Slummissa, yksi Takalassa ja yksi Kirsikkatarhassa. En ole käynyt pesiä kurkkimassa, vaan arvaukseni perustuu Kevätmielen kiekumakierrokseen. Kevään jälkeen on näkynyt kerrallaan vain yksi kana poikueineen, joten mitään varmuutta ei ole pesinnän onnistumisesta kokonaisuudessaan. Luulisin kuitenkin, että mikäli kaikki ovat tallessa, pesueet kesän mittaan yhdistyvät.

Pihassamme metsästää tätä nykyä neljä kissaa naapurustosta sekä tärppä ja mahdollisesti kettu. Haukkojakin on. Tiellä ajaa autoja. Tappioitta ei selvitä, se on varmaa. Mutta Kevätmieli on hyvä kukko ja suojelee perheitään ärhäkästi. Ensi talvena voi olla vilskettä ruokintapaikoilla.

Kuvat ovat alakerran isännän ottamia.