Koska tähän blogiin on joku löytänyt sellaisellakin hakusanalla kuin "lintujen myrkyttäminen", päätin luovuttaa puheenvuoron asiantuntijoille:
- Mepäs kerromme sitten, kun meillä on näkemystä. Olemme viettäneet näitä kauniita kesäpäiviä Keskeneräisen ja joen välisellä rypsipellolla.
Ihan vaan nauttineet olostamme ja tankanneet etelänmatkaa varten. On ollut mukavan sateista. Vallan hirmuisesti etanoita, sammakoita, viljan tähkätupsukoita.
No sitten yhtenä kauniina päivänä tämä. Kyllä varmaan niin oli päivä, katso miten aurinko heijastuu ikkunaklasista. Oli monta tuntia auringonlaskuun vielä. Härkkine tuli meidän pellolle ja alkoi kaasuttaa. Aloitti tuolta jokivarren pöpeliköstä, mutta sitten se siirtyi ylemmäs, ihan meidän ruokapöydälle.
Aluksi me koitettiin olla niin kuin ei huomattaisikaan tätä hyvien tapojen puutetta ja etikettirikkomusta.
Mutta se kaasu oli kitkuisen katkuisaa ja meni nokkaan, alkoi köhityttää. Ja härkkine kulki edestakaisin edestakaisin takaisin ja edes, ja koko ajan se tuli lähemmäs. Me jouduttiin väistämään aina vaan pitemmälle, ole siinä sitten niin kuin et olisikaan!
Ihan rupesi kutittamaan höyhenten tyviä se haju. Ja vielä seuraavanakin päivänä.
Enkä nyt sano tätä sillä, että meitä kurkia pitäisi jotenkin erityisesti suojella! Ehei, kyse ei suinkaan ole vain meistä! Siellähän oli pelto täynnä porukkaa, niin kuin joka päivä! Kaksikymmentäkaksi sepelkyyhkyä lehahti lentoon sen härkkineen edestä, ja joka korren välissä pikkulinnut ajoivat takaa pörriäisiä ja sörriäisiä. (Sanomme nyt niitä linnuiksi tässä, vaikka ne ovatkin niin surkean pieniä).
Yksi varsin epäsuhtainen kaveripari oli myös liikkeellä. Älkää nyt katsoko, näytän vähän siivellä sinnepäin. Tuolla koiranputkikossa.
Ollaan taas niin kuin ei mitään, mutta huomaatteko: rusakko ja varis seurustelevat keskenään! Me emme suinkaan ole spesistejä, mutta tuo tuollainen ei ole luonnollista!
Me paheksumme vain sanattomasti: HYI!
Ei katsota sinnepäin, ehkä ne älyävät lähteä.
Noin. Perversseiltä petti hermo.
Mutta mitäs minun pitikään lausua varsinaisesta asiasta, meni mielestä. Mikäs se asia olikaan. Paljon oli väkeä kuitenkin.
Kaksi päivää myöhemmin rypsi alkoi jo kukkia. Yllättäen pellossa tuli vastaan kuollut raja. Niin kuin oja, mutta ilman kuoppaa. Ilman vettä ja namisammakoita. Pelkkää eimitään. Mikähän se on?
Aluksi aioimme harppoa siitä yli varovasti,
... mutta eihän maltettu olla syömättä siitäkin kohdasta. Pelto oli jotenkin erilainen kuin ennen, ei niin hyvän hajuinen, mutta ruokaa oli tosi paljon. Kuolleita sörriäisiä ja pörriäisiä vaikka millä mitalla. Löydettiin pari kylmää pikkulintuakin. Nami.
Ja niitä ojia olikin kaksi, ja sitten taas kaksi ja kaksi ja monta ja monta. Joten ei ne varmaan olleetkaan mitään erikoista.
Nyt tämä pelto kukkii jo ihan kunnolla. Tosi hyvä ruokapaikka se on. Kutsutaan aina kaveritkin syömään, kun nähdään niitä. Tuossa pellon vieressä on paikka, josta nousee savua ja jossa seisoo ihminen katselemassa tänne pikku laatikko kädessä. Se ihminen aina laittaa sormet korviin, kun me huudellaan kutsuja kavereille. On meillä melko kantava ääni, en tahdo olla turhan vaatimaton sen suhteen. Hyvin kuuluu kutsu, ja kauas.
Meitä tulee joka päivä lisää.
