Puhtia rakkauselämään

Kaikkihan tietävät, että porkkanoiden syöminen on hyväksi terveydelle monellakin tapaa.

Tällaisen porkkanan syöminen, varsinkin uudenkuun aikaan hyvässä seurassa, ei ainoastaan hehkeytä ihoa ja paranna näköä vaan antaa lisäksi uutta virettä rakkauselämään koko loppuvuodeksi, ellei suorastaan vuosikymmeneksi.

Mitä välitilaan? (kansanäänestys)

Minulle on pikkuhiljaa valmistumassa keittiö. Ehkä jo tänä vuonna, lähivuosina kumminkin. Asuntotyömaani on rintamamiestalon yläkerrassa. Seitsemän vuotta olen tullut toimeen käyttämällä asuntoyhtiömme yhteistä työmaakeittiötä, josta tulee joskus tulevaisuudessa alakerran isännän ikioma keittiö, sekä ulkogrilliä. Työmaakeittiössä on puuhella, grilli toimii samoin puita polttamalla.

Nyt kun keittiöremontti on taas hieman edennyt, alkaa huolestuttaa: entäpä jos se valmistuu niin pitkälle, että pitää alkaa tehdä päätöksiä? Esimerkiksi valaisinasiat ovat aivan auki vielä. Ja nyt juuri rupeaa mietityttämään niinsanottu välitila. Mitä ihmettä siihen? Ei kaakeleita. Ei lasia. Ei terästä. Maalaisiko sen vain? Ehkä joku kiva kangas ja lakkaa päälle? Ehkä joku kiva tapetti? Valokuvaprintti vaahteran lehvästöstä? Ei, eihän sellainen sovi 50-luvun taloon!

No toisaalta, eivät nuo keittiökaapitkaan ole 50-lukua. Siis ihan sama.

Itse asiassa tykkään noista kaapeista tosi paljon. Ovet nikkaroi Kustavin Puu, ja ne ovat valkovahattua saarnea. Katsokaa lähempää:

Kaikki vanhat huonekaluni ovat kellastunutta mäntyä. Mikä neuvoksi?

Jotta osaisitte auttaa minua välitilaongelmissa, kerron vähän lisää keittiöstäni. Kun nyt seisomme tässä kaappeja ihailemassa, ikkuna on vasemmalla puolellamme ja oikealla, kahden oven välissä, ovat hellat, sähkö- ja puu-.  Seisomme suunnilleen keskellä pöytää, ja takanamme on alkovi, joka tulee toimimaan olohuoneenani ja antaa mahdollisuuden nimittää tätä tilaa keittiön asemesta tupakeittiöksi. Ehkä siihen mahtuu ihan pikkuinen sohva tai ainakin nojatuoli.

perinteinen rintamamiestalon Halltex-katto remonttimestarin kuvaamana

Tuon seinän, jolla keittiökaapit enimmäkseen ovat, saatan (sen valmistuttua) ehkä maalata tylsän valkoiseksi, siis mahdollisesti välitilaa lukuunottamatta. Ehkä välitilan (värikäs?) maali jotenkin kasvaa, versoo tai roiskahtaa tuolle valkoiselle seinälle? Ikkunaseinälle ja alkoviin  oleskelunurkkaukseen  olohuoneeseen  saliin tulee 50-luvun tapetti, Erik Bruunin Linneus. Tapetti on paperia eikä siis tuki seinien hengittävyyttä. Varastin kuvan siitä Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola Oy:n kotisivuilta:

Näin hienona se ei tule näyttäytymään minun muuten hyvin ihanassa tupakeittiössäni, koska parhaimmillaankin huone on noin 220 cm korkea ja alkovissa tietysti madaltuu olemattomiin.

Tähän mennessä näyttää suorastaan pliisun neutraalilta. Jostain syystä kuvittelen kuitenkin mielessäni hyvinkin värikkään keittiön. Sinistä ja oranssia! Missähän niitä värejä sitten oikein esiintyy? No, kai siellä on jotain patalappuja... sohvatyynyjä... räsymatto... Niin, ja entäs se välitila?

Ai mutta verhot! Sellaisetkin pitää olla! Niitä en ole vielä ehtinyt ajatella ollenkaan! Apua!

Toisaalta, kun nyt katson tarkkaan tuota ensimmäistä kuvaa, alkaa tuntua siltä, ettei tässä kovin kiire ehkä olekaan. Alakerran isännän lomakin loppuu, mikä varmuudella hidastaa remontin eteenpäin hivuttautumista entisestään.

Suurella mielenkiinnolla ja kiitollisuudella ottaisin kuitenkin vastaan luovia ehdotuksia välitilan suhteen. Olisiko tämä nyt sellainen tilanne, että pitäisi arpoa vastanneiden kesken joku palkinto? Ei, luotan teihin, viisaat ja ymmärtäväiset lukijani - te kyllä autatte minua muutenkin kuin materiaalisen palkkion toivossa, sydämenne hyvyydestä. Autattehan?

Nyt on myös tilaisuus vahingoniloiseen kiherrykseen niillä, joita taannoin harmitti, kun nippelipostauksessani väitin, ettei värillä ole väliä, kunhan jotain vaan.

Punertava Valkea Kuulas ynnä muuta

Alkukesästä ihmettelin, onko meille myyty väärä omenapuu Valkeana Kuulaana, kun pikkupuun raakileista osa oli selkeästi punertavia.

Nyt olen sen verran tuohtumuksestani rauhoittunut, että kävin katsomassa talon takana makaavaa Valkea Kuulas -muoria, joka uskollisesti tekee satoa, vaikka on kaatunut jo monta vuotta takaperin.

Muutama omena tässäkin puussa, joka on siis todistetusti Valkea Kuulas, punertaa vienosti mutta selvästi.

Osa omenoista on jo naisen nyrkin kokoisia. Poimin kokeeksi yhden. Ei se ollut valmis syötäväksi, vaikka tykkäänkin happamasta. Mielelläni pistelen karviaiset ja omenat kitaani jo ennen virallista kypsymistä. Tässä ei nyt kuitenkaan koosta huolimatta vielä ollut maku kohdallaan.

Mutta eikös sekin peijooni hieman punerra, vaikka outokin heti sen tunnistaa Valkeaksi Kuulaaksi.  Siis vaikka ei tuntisi puuta, josta se on poimittu. Siinä on tuollaista lievää pilkullisuutta ja saumakin näkyvissä. Tai mikä tuon tuollaisen kulman nimi on.

Niin että kai minä nyt nielen epäluuloni ja suostun uskomaan sen meidän vauvapuunkin Valkeaksi Kuulaaksi, ainakin kunnes toisin todistetaan. Hänellä on neljä omenaa kypsymässä, ja niistä vain yksi on tuollainen epäilyttävän punainen. Ei varmaan mene kauaakaan, ennen kuin pääsemme tekemään lopullisen makutestin ja julistamaan hänet virallisesti vapautetuksi kaikesta epäilyksenalaisuudesta.

Muuten satorintamalle kuuluu sekä hyvää että huonoa. Osa kaaleista nääkertyi jo taimina, esimerkiksi kaikki parsakaalit. Muutama lehtikaali tekee kuolemaa, ainoastaan kolme näyttää jotakuinkin kunniallisen kokoisilta. Juuri ne kolme, jotka sain ystävältäni, kun osasin oikeaan aikaan ruikuttaa kaalintaimieni kehnoutta. Samettikukat, jotka on istutettu pitämään öttiäiset poissa kaaleista, menestyvät hienosti, sekä itse kylvetyt että ystävältä yli jääneet. Ne vaan eivät toimi!

Tuossa ne esittävät viatonta, vaikka niiden ainoa tehtävä tällä kasvimaalla oli estää kaaleja reikiintymästä. Ovatko ne hoitaneet hommansa? Katsokaa noita reikiä! Kaalinlehdet ovat kuin pitsiä! Naapurilaatikossa on toisensorttisia samettikukkia, joita voi sentään käyttää myös yrttimausteena, mutta siellä kasvavista kaaleista ei edes saa kuvaa, kun niiden kuihtuneet, rangaksi syödyt lehdet hukkuvat samettikukkapusikon sisään.

Okei okei, harso. Ensi vuonna. Ihan varmasti!

Osa pensaspavuista istutettiin säädyllisessä järjestyksessä, osa jäi liian pitkäksi aikaa kitumaan kasvatuspotteihin. Ne ajoissa maahan päässeet ovat kasvaneet kauniiksi ja alkavat nyt kukkia. Liian myöhään istutetut ovat pikkuruikkuisia, viisitoista senttiä korkeita ja täynnä papuja! Pavut roikkuvat maahan asti. Olen joutunut korjaamaan satoa niistä jo pariin otteeseen. Ilmeisesti nämä papupensaat tulivat hyvin varhain siihen johtopäätökseen, että elävät täällä jatkuvassa kuolemanvaarassa, ja päättivät äkkiä jatkaa sukua, ennen kuin saan heidät hengiltä.

Miksi suotta kasvaa korkeammaksi?

Kasvaa siellä kasvimaalla muistaakseni jotain muutakin. Täytynee tarkistaa, miten he jakselevat.

Chef's Herb Gardenissa salvia ja timjami, jotka löysin keväällä kuolleina rankoina, heräsivät ihmeenomaisesti henkiin, kun katselin muualle. Timjami tekee sen joka vuosi, mutta salvia oli iloinen yllätys.

Räkättirastaat, harakat ynnä muut taivaan linnut ovat syöneet kaikki saskatoonit sekä punaiset viinimarjat, joten niistäkään ei ole huolta. Fasaanit hyppivät jo tavoittelemaan alimmaisia tyrnejä, vaikka ne alkavat vasta hädin tuskin muuttua kellanvihreiksi. Jos kirsikoita on ollut, ei ainakaan ole enää. Mustat viinimarjat eivät ole kelvanneet kenellekään. Täytyy ilmeisesti kaivaa Mehumaija esiin joskus lähiaikoina ja viettää päivä puskassa.

Kaikille omenapuille ei ole ilmeisesti kerrottu, että sadosta piti tulla tänä vuonna kohtuullinen.