Ensin täytyy mennä metsään. Tai täytyy ja täytyy; mielikseenhän sinne menee. Metsä on suomalaisen pyhäkkö, jossa mieli tyyntyy ja ajatus selkeytyy. Metsään menoa osaa erityisesti arvostaa se, jonka metsäänmenopäivät ovat luetut tai kokonaan loppuun käytetyt. Itsekin pelkäsin viime talvena, mahdanko enää milloinkaan päästä metsään kävelemään. Mutta niinpä vain pääsenkin, ja poiskin, kun maltan muistaa rajani.
Ensin siis mennään metsään. Parhaiten tarkoitukseen sopii sellainen, jossa maa on erilaisten sammalien peitossa. Suppilovahveroiden lisäksi tällaisen metsän hyviin puoliin kuuluu miellyttävä tuoksu ja hyvä kävelytuntuma.
Sammalikosta uhoaa ihania parfyymejä, jotka aikansa sierainten tienoilla kierreltyään kohoavat kohti taivaita. Luullakseni sellainen ihminen, jonka hartaudenharjoituksiin suitsutus muutenkin kuuluu, osaa parhaiten arvostaa metsän tuoksuja. Monessa kohtaa joutuu kulkemaan aivan nenä edellä, ja valittaen täytyy todeta, kuinka vähäinen prosentti ihmisen aivoista on varattu hajujen käsittelyyn: ei näille ole nimeä, eikä alkuperästäkään ole mitään tietoa.
Yleensä sammaleisesta metsästä löytää myös marjoja vahvistuksekseen. Nytkin oli tarjolla sekä mustikoita (ei enää ihan parhaimmillaan) että puolukoita (ei vielä ihan parhaimmillaan), kummatkin aivan kelvollisia.
Sitten vain tallustellaan. Suppilovahveroiden löytyminen on uskonasia. Ellei siihen usko, voi kulkea koko metsän päästä päähän näkemättä ainoatakaan suppista. Toki niitä silti siellä on, mutta ne eivät antaudu epäilijän löydettäväksi. Suppilouskovankin täytyy yleensä kulkea aikansa ennen kuin pääsee oikeaan mielentilaan, tavoittaa tietynlaisen hartauden ja hiljaisuuden, saa tyhjennettyä mielensä ja on valmis ottamaan vastaan mitä annetaan.
Silloinpa jo näkyykin ensimmäinen suppilovahvero suoraan edessä.
Tämä on tärkeää: kun näet ensimmäisen suppilovahveron, JÄHMETY PAIKALLESI! Et saa liikauttaa jalkojasi senttiäkään! Luultavasti saappanpohjiesi alla ovat seudun komeimmat vahverot liiskana, mutta jos esiintymä on laaja, niitä riittää myös kummallekin puolellesi. Jos nyt varovasti, jalkojasi hievauttamatta, kierrät kaulaasi noin 180 astetta ja vilkuilet taaksesi, siellähän niitä tallattuja suppilovahveroita on takanasikin polun täydeltä.
Kyykisty niille sijoillesi ja aloita lähimmistä. Suppisten jalan tyvi on kova, eikä sitä kannata ottaa metsästä mukaan. Voit siis mainiosti huidella veitselläsi sieniltä jalat alta. Toinen koulukunta ei käytä veistä ollenkaan vaan kiskoo suppikset juurineen maasta ja pätkii sitten sormineen jalkojen alaosat sinne tänne sammalikkoon. Kuinka vain.
Kun nyt olet kyykkysilläsi, nenä paljon lähempänä maata, huomaat yllättäen näkeväsi äskeistä enemmän suppilovahveroita. Tuossa vähän matkan päässähän on toinen esiintymä! Ja tuollakin vielä pari! Suppikset piiloutuvat sammalikkoon ja lehtien alle, mutta perspektiiviä vaihtamalla voit houkutella ne esiin. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä: ei auta lähteä suin päin säntäilemään toinen toistaan runsaampien sieniryppäiden perään. Se on varma keino joutua metsänpeittoon ja haltioiden pauloihin. Ei, vaan on edettävä järjestelmällisesti, suorastaan byrokraattisen säntillisesti esiintymältä toiselle kuin leikkuupuimuri sarallaan ja korjattava kaikki metsän antimet koriin talteen. Sillä onhan sanomattakin selvää, että sienimetsälle otetaan astiaksi kori eikä mitä tahansa laukkua tai ämpäriä! Taskuun kätketty muovipussi tulee kysymykseen ainoastaan siinä tapauksessa, että yritetään huijata metsän haltioita kuvittelemaan, että tässä ollaan kävelyllä aivan muuten vain, ilman vähäisintäkään sienestämisen taka-ajatusta, jopa varmoina siitä ettei näissä metsissä yleensäkään kasva minkäänlaisia sieniä. Mutta tämä konsti tepsii parhaiten herkkutatteihin. Kuten sanottua, suppilovahveron löytymiseen pitää uskoa jo lähtiessään, ja tätä uskoa julkituodaan parhaiten sienikorin avulla.
Yksi aivan kelvollinen menetelmä suppilovahveroiden löytämiseksi on terästää tarkkaavaisuuttaan muuten vain. Huomionsa voi kiinnittää metsässä mihin tahansa kohteeseen ja tutkailla sitä lähemmin. Tätä kutsutaan nykyään maailmalla mindfulnessiksi, mutta suomalaiset alkuasukkaat ovat osanneet konstin jo ammoisista ajoista. Jos kohde, johon syvennyt, sattuu sijaitsemaan maassa, kuten esimerkiksi nuo vaaleanpunaiset pallerot, katsele sitä tarkasti kaikessa rauhassa, anna sen hyökyä sisään aivoihisi silmien kautta, ja ennen pitkää alat nähdä enemmän kuin aluksi luulitkaan näkeväsi.
Kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme siis saatat yllättäen huomata maastossa jotain muutakin kuin vaaleanpunaisia palleroita. Vaikkapa suppilovahveroita, eihän sitä koskaan tiedä! Edessä, takana, sivuilla, lähempänä, kauempana, isoja, pieniä, tummia, vaaleita... Ja sitten toistetaan tuo, mitä jo aikaisemmin on sanottu järjestelmällisestä sadonkorjuusta. Ja toistetaan.
Viimeksi metsässä käydessäni useat suppilovahverot olivat poikkeuksellisen vaaleita, lähes harmaapintaisia.
Monet olivat myös selvästi kuivahtaneita. Kannattaa siis odottaa sadetta, ennen kuin lähtee uudestaan sieniä pyydystämään.
Tietenkään en löytänyt läheskään kaikkia, joiden ohi ja yli tarvoin, enkä ottanut mukaani puoliakaan niistä, jotka löysin. Sain kuitenkin kelpo saaliin lyhyellä kierroksella.
Mutta olisi se muutenkin ollut sen väärttiä.
