Voi miten olenkaan nauttinut lämpimistä päivistä ja illoista vaahteran alla! Niska tosin on jäykistynyt ylöspäin katselusta, mutta se on pieni hinta näistä iloista.
Naapurin ja meidän rajalla on iso vaahtera. Mainitsin kukinnan alkamisesta naapurin miehelle, kun juttelimme siinä kevään edistymisestä ja muista ajankohtaisista asioista. Hän tiiraili pitkän aikaa ylös puuhun ja sanoi sitten ihmeissään että tuommoisia! Ei hän ole ikinä nähnyt!
Vaahtera ja naapuri ovat kasvaneet samalla paikalla yhdessä ainakin viimeiset 60 vuotta.
Päätin ehdottomasti vähentää kaikenlaista matkustelua entisestään ja pysyä tiukasti kotipihassa, jotta näkisin enemmän maailmaa.
Ja sitten on vielä äänimaisema! Kuuntelepa sielusi korvalla tätä:
Jaa voisi karsia kuvia? Vielä yksi kolmen päivän vanha, ennen kuin päästään asiaan!
Yllä olevat kuvat ovat nimittäin jo aivan vanhentuneita! Nyt vaahterassa on lehdet!
Eilen illalla ne olivat tosin vielä aivan pienet ja ruttuiset, mutta kohta ne leviävät valtaviksi.
Kun ilta on lämmin, näkee mehiläisiäkin töissä, mutta huonommalla lentosäällä olemme aivan kimalaisten varassa. Jos tuulee, sataa tai viluttaa, mehiläinen pysyttelee lämpimässä pesässään siskojensa kanssa kertomassa vitsejä ja hurjia medestystarinoita.
Mutta kimalainen puskee töitä vastuksista välittämättä. Se ei lannistu, vaikka aurinko jo laskee. Uhkarohkeasti se heittäytyy hennon, taipuvan kukkavarren varaan roikkumaan. Asialliset hommat hoidetaan vaikka nurinniskoin. Kunhan saadaan äkkiä tehdyksi. Ei tässä ole aikaa jäädä ihmettelemään. Bzzzzz.
Paitsi minulla, onneksi. Minä nimenomaan vain ihmettelen.
Viime aikoina olen keskustellut näitä asioita ymmärtävän tahon kanssa lääketieteen ja yleensäkin tieteellisen tiedon edistymisestä. Silloin on hyvä muistaa kimalaista. Legendan mukaan on tieteellisesti todistettu, että kimalainen ei pysty lentämään.
Se on helppo uskoa. Kyseessä on siis joka kerran ihme.
