Poikaset lähtivät sitten pesästä. Pesistä. Mutta eihän se siihen loppunut. Emojen kiire vain paheni, kun töpöhäntäiset, lähes lentokyvyttömät lapset ovat hajaantuneet mikä minnekin räksättämään ruokaa. Ne etenevät siipiään viuhtoen, hyppien ja kiipeillen vaarasta toiseen.
Emo parka vartioi, varoittelee ja opastaa.
Yksi kutsuu ryteiköstä,
toinen kiipeilee risukasassa,
tämä yksi onneton pöljä huutaa ruokaa keskellä nurmikkoa.
Niitä on kuusessa, tuijassa, omenapuussa...,
joku päätyi oho vahingossa kuistin katolle. Jos vaikka osaakin jo vähän lentää, ei osaa kumminkaan ohjata.
Emon neuvoja kaivattaisiin myös tien ylityksessä. Tästä tonne hyppimällä, eikös jookos. Mitä vois käydä, ei mulle mitään käy.
Joo, niitä on. Mies pelasti kaiketi kauhusta jähmettyneen (tai ehkä hieman kolahtaneen) rastaanpojan vilkasliikenteisen tien keskiviivalta. Ei meinaan moni olis mokomaan ruvennut <3
VastaaPoistaAika kiva mies. Sukupolvi sitten niitä hävitettiin aktiivisesti, siis en nyt tarkoita miehiä vaan räksänpoikasia.
PoistaTiellä ne ovat pahimpia, eivät älyä yhtään väistää. :)
VastaaPoistaTuossakin oli yksi läiskänä tiellä meidän edessä.
PoistaLuin ja katselin tämän uudestaan. Ja lumouduin taas. Kuvat ja tekstit - aaah!
VastaaPoistaKiitos, Mäntynen :)
Poista