tiistai 30. kesäkuuta 2015

Yleisön pyynnöstä: kanojen nimet

Koska kanojamme ei suuren yleisön mielestä voi kutsua arvojärjestystä osoittavilla numeroilla - ei vaikka ne olisivat roomalaisia - olemme huolellisesti valikoineet heille nimet listasta, jota raapustin yön pimeinä tunteina muinaisina aikoina, kun meillä ei vielä ollut kanoja.

Muistelin, että listassa olisi ollut muutama kymmen nimeä, mutta kyllä niitä oli kertynyt 84 kappaletta, niin etteivät heti lopu.


Aloitamme nelosesta. Parvemme nuorin ja arvoasteikossa alin, mutta joskus ruokajonossa reippaasti kiilaava neito on nimeltään Dooris Kana. Jos hänellä näyttää olevan vähän pyrstöhöyhenet sekaisin, se ei johdu siitä, että häntä nokittaisiin, vaan siitä että hän ihastui kukkoomme ensinäkemältä. Kukon varpaat sotkevat pyrstön kampauksen.



Kolmosen nimi tulikin jo selville. Kansan tahdosta hän on Karoliina Kaunotar Kana.

Karoliina on hirmu kaunis ja vähän äksy. Hänen täytyy pitää kiinni asemastaan ja herkkujen ilmestyessä uhkailla kuritonta Doorista, jotta oikea arvojärjestys säilyy. Itse asiassa Karoliina voisi mielestään hyvinkin saada ylennyksen kakkoseksi.



Ykkönen ja kakkonen: mustat matamit. Heillä ei ole mitään epäselvyyttä arvojärjestyksestä, eikä siis mitään syytä uhitella toisilleen. Edessä ykkönen, Justiina Kana, takana kakkonen, Josefiina Kana. Jos Karoliina koittaa ohittaa lempeäluontoisen Josefiinan, Justiina ojentaa häntä. Josefiina itse päästää kiltisti Karoliinan samaan aikaan herkkukipolle.



Josefiinan tunnistaa niskan valkoisista pilkuista. Hän on vaatimaton ja oloihinsa tyytyväinen lintu, joka mielellään pysyttelee taka-alalla eikä tee itsestään numeroa. Josefiina pitää rauhallisesta elämästä ja menee aikaisin nukkumaan. Puoli kahdeksalta näin kesän valoisimpana aikana, pimeämmällä sitten varmaan varhemmin.



Joukon kiistaton johtaja on Justiina Kana. Hän suhtautuu ihmisiin hyvin tuttavallisesti ja pelottomasti. Justiina on ensimmäisenä tarhan ovella vastassa ja tietysti myös ensimmäisenä ruokavuorossa. Aluksi minusta tuntui, että hänen täytyy olla meidän viimekesäisiä kanoja, kun hän asettui tänne kuin kotiinsa, mutta tarkka kuvavertailu paljasti, että näin ei ollut. Viime kesän Miina oli kyllä musta, mutta muuten ihan eri näköinen. Justiina vain otti tilanteen haltuunsa välittömästi.



Sitten on tietysti vielä kukko, joka asettuu kanojen arvojärjestyksen ulkopuolelle. Vaikka hän on nuori, hän hoitaa ihan hommansa. Kukon koko nimi on Korko Sarana Kähkönen, vaikka yleensä puhumme vain Kähkösestä. Korko siksi, että saimme naapurista kesälainaan neljä kanaa ja palautamme neljä kanaa ja Kähkösen. Sarana, samoin kuin Kähkönenkin, johtuvat kukon lauluäänestä.

Kuten aiemmin on jo todettu, Kähkönen on pahasti oikealle kallellaan, lähinnä pyrstöstä, mutta sellaista se on näinä nykyisinä aikoina. Täytyy olla tyytyväinen, että edes jonkinlainen hallitus on saatu, ja ainahan sen voi panna syksyllä pataan, jos paljastuu, ettei siitä muuhun ole. Antaa sen nyt harjoitella ja katsotaan, tuleeko hommasta mitään.


maanantai 29. kesäkuuta 2015

Luopumisen tuskaa


Suru sydämessä olen tehnyt raskaan päätöksen luopua kaksista rakkaista housuistani. Ensimmäiset hajosivat edestä ja toiset takaa. Peruuttamattomasti.


Polvien hyvä ilmastointi todistaa nöyrästä asenteesta ja ahkeruudesta fyysisessä työssä.

Toiset housut jotenkin vain päättivät luovuttaa:




Takaliston tuuletusreiät eivät kerro yhtään mistään muusta kuin huonosta materiaalista, jonka puoliintumisaika oli käsillä. Valmistajan kannalta varmaan hyvin ajoitettu ja toivottu tulos. Vaikka housut muuten olivatkin aistikkaat, niihin pukeutuneena alkoi olla säädytön olo. Ja viileäkin, paikoitellen.


Housukaupoillehan tässä joutuu, vaikka minulla piti jo oleman tarpeeksi vaatteita. Mistä saa eettisiä ja ekologisia pieruverkkareita?


perjantai 26. kesäkuuta 2015

Ojassa

oja iltavalossa

Liiterin takana oja elää omaa elämäänsä. Sitä ei raivata koskaan. Kesämökkinaapurin pesuvedet valuvat tähän ojaan ja päätyvät lopuksi viereiseen peltoon. Lisäravinteita oja saa vielä nuotiosta, jota poltamme silloin kun ojan päällä trukkilavalla oleva kasa kasvaa suureksi ja kun sää sallii. Suurimman osan päivästä oja on varjossa. Aurinko kiertää liiterin taa vasta iltapuolella. Vai maapallokos se on joka kierähtää niin, että auringon säteet osuvat vihdoin tuonnekin, no yhtäkaikki, varjoisaa siellä enimmäkseen on.


Ojassa rehottaa monen väristä illakkoa. Sehän tuoksuu mukavalle. On myös lähtenyt leviämään muihin paikkoihin, joita harvemmin niitetään. Haitanneeko tuo, levitköön. Pahempi varmaan lienee karhunköynnös, jota huomasin ojassa viime vuonna. Haitallinen vieraslaji ja ikuinen riesa, kuulemma. Oikein nätti. Ja mahdoton hävittää, sanovat. En ole kokeillut. Se ei taida vielä kukkia, kun ei ole tänä vuonna osunut silmääni.

Illakot kasvavat ojan pohjalla, nokkoset ja lipstikat ojan reunalla, kukin mieltymystensä mukaan. Jotkut tykkäävät, kun on varpaat vedessä. Lehtokotiloita voi aina etsiä tuosta ojasta, jos ei muualta löydä.



Jostain syystä liiterin takana on paljon valkoisia kukkia. Kauniistihan ne loistavat hämärässä. Kuvan koiranputkea tosin on kaikkialla, niin auringossa kuin varjossakin. Siinäkin on oikein hyvä tuoksu, oletko huomannut?



Akileijaakin meillä on vaikka minkä väristä pitkin pihoja, mutta liiterin takana ojan reunalla kasvaa vihertävän valkoisia.


Oja on aivan erilainen biotooppi kuin hiljattain esitelty kuiva niittymme. Niin erilainen kuin tässä samalla omakotitontilla voi olla, ellemme ryhdy lammenkaivuuseen ja maansiirtotöihin. Osa kasveista on silti samoja. Akileija ja koiranputki esimerkiksi. Menestyvät rikkaruohot viihtyvät monenlaisissa oloissa.

Tietynlainen rikkaruohous lienee elinehto tässä puutarhassa selviytymiseen. Jossain vaiheessa puutarhurin on tehtävä valinta. Helppohoitoista puutarhaa ei olekaan (paitsi ne, joita maisema-arkkitehdit tekevät asfaltoimalla ja kiveämällä yli 300 neliön kivitaloihin, joissa asuu pariskunta ja koira, jotka eivät ole koskaan kotona vaan aina joko töissä tai purjehtimassa), nimittäin puutarhassa joutuu JOKO vaalimaan, lellimään ja suojaamaan arkoja kasveja, jotka yrittävät koko ajan kuolla hyppysiin TAI sitten kitkemään, leikkaamaan, karsimaan, raivaamaan ja kiskomaan juuriltaan ns. helppohoitoisia kasveja (lue: rikkaruohoja). Sekä ajamaan niiden yli raivaussahalla, niittokoneella, silppurilla ja puutarhajyrsimellä. Eikä sekään auta.


keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kuvassa kana

- Mikä toi on? Jotain herkkua mulle?

Kanojen valokuvaamisessa vaikeutena on estää ykköskanaa maistamasta kameraa. Hän on jostain syystä aika kesy. Muuten menee hyvin. Tai menisi, jos kanat malttaisivat hetkeksi pysähtyä kuvattaviksi.




Tämänvuotiset kesälainakanat ovat sopuisampi sakki kuin viimevuotiset, jotka kurmottivat vähäarvoisinta jäsentään. Tässä ykkös- ja neloskana mahtuvat samalle ruokakupille, ja kukkokin vielä.

Toki kanoilla, niin kuin meillä muillakin, lähiesimiehen kanssa tulee helpommin riitaa kuin pääjohtajan. Arvoasteikossa välittömästi ylempänä oleva uhkaa herkkukipon ääressä nokkaisulla, kun alempi ei muuten älyä väistää tarpeeksi nopeasti. Näillä oli kyllä järjestys selvillä hyvin äkkiä, mutta joskus tunteet kuumenevat, jos tarjolla on eläinproteiinia. Silloin nelonen ei viitsi piitata asemastaan vaan kiilaa jonossa tätien ohi. Ja sitähän tädit eivät suvaitse!


Ykköskana kupilla, takana keskellä kakkonen, reunassa kolmonen.
Nelonen odottaa vuoroaan etualalla. Kähkönen valvoo ruokailua.

Jostain syystä syömään pitää mennä yhtä aikaa, vaikka automaatissa on rehua jatkuvasti tarjolla. Siellä ei silti synny riitaa niin kuin lehtokotilokipolla; kotiloita ei vaan saa tarpeeksi! Kun kanatarhaan vie pienen erän, alkaa ihana kuhina ja kotilonkuorten ratina. Kolmonen juoksee kakkosta karkuun kotilo nokassa ja ykkönen nielaisee julmetunkokoisen kotilon kokonaisena, ettei joku toinen sieppaisi sitä samalla hetkellä kun hän laskee sen maahan rikottavaksi.

Ykkönen uskaltaa ottaa kotilon tai muun namin kädestä, mutta vähän hätäisesti se käy, tai sitten hänellä on muuten vain huono sihti: yleensä hän nokkaisee sormea. Mahdollisesti sormeni on herkullisemman näköinen kuin mikä tahansa, mitä sormien välissä saattaa olla. Kukko Kähkönen katseli ensimmäisellä kerralla tarkasti mallia ja teki sitten perässä. Hän ottaa minulta namin, pudottaa sen sivummalle maahan ja antaa ensiksi ehtivän kanan syöksyä sen kimppuun. No jaa, eilen oli tarjolla naudanfileestä leikattua kalvoa toukan kokoisina suikaleina. Ne hän kyllä yritti itse heti maiskutella, mutta yleensä joku kanoista tuli ja sieppasi lihapalan suoraan kukon nokasta. Sellaista on elämä kanalaumassa!


Kähkönen partioi

Kähkösen elämä tuntuu asettuneen mukavasti uomiinsa. Hän astelee arvokkaasti ja kiekuu kun hänelle sopii. Vaikka Kähkönen muuten vaikuttaa hyvin tasapainoiselta, pyrstö hänellä on yleensä pahasti oikealle kallellaan.

Kähkönen on muuten ainoa puhdasrotuinen koko porukasta: hän on Alhon kantaa. Muut ovat sekarotuisia maatiaisia. Sain Kähkösen tavallisella kukon hinnalla: "Kunhan haet pois".


Paksu kierroksellaan

Kanat eivät ole vielä päässeet tutkimaan pihaa laajemmalti. Mutta he seuraavat aidan takaa tarkasti räkättien varoituksia ja muita pihapiirin tapahtumia.



Tässä vielä muotokuva kolmosesta. (Pitäisiköhän näille kohta keksiä nimet?) Ihan vain siksi, että hän on minusta niin kaunis kana.


- Ai mää vai?


Nämä neljä kanaa (vai voiko sanoa että meillä on viisi kanaa?) tuottavat meille kaksi munaa päivässä sekä paljon hupia. Kanatarhan vieressä on penkki, jolle sopii istahtaa. Tulee siinä istuttua.


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Juhannus puskassa

Niihin aikoihin, kun vielä suunnittelin tästä puutarhaa, ajattelin että tuolla kiviaidan takana olisi sopiva paikka perustaa niitty. Mutta sitten oli muuta tekemistä enkä koskaan ehtinyt niin pitkälle. Tää on vielä kesken... Ehkä sitä kuitenkin voi sanoa niityksi. Se on kyllä perustanut ihan itse itsensä. Minä en ole siihen koskenut muuten kuin että tallaan joskus sen keskelle polun, että pääsen vierasmajalle. Tai juhannusruusupuskalle, jos tarvitaan.



Oikealla niittykukkasiemenpussiniityllä ei varmaan kasva koiranputkia, tai toisaalta akileijojakaan. Mutta ei se ole minun vikani, ne ovat tulleet sinne itse!

Sinähän muistaakseni tykkäät "etsi eläin" -tehtävistä. Hyvä! Etsi eläin:


Jaa ei vai? Vaikka kuvan napsauttaisi suuremmaksi? No hyvä on, mutta sitten saat etsiä niitä kaksi kappaletta:



Etsi eläin:



Etsi eläin (napsauta kuvaa):


Jokohan tässä tuli tarpeeksi, minulla olisi näitä lisää vaikka kuinka paljon! Koitan sulloa niitä johonkin toiseen postaukseen sitten, ellei tule muuta kiireellisempää.

Minä kyllä viihdyn tavattoman hyvin täällä villissä pusikossa. Että tällaista ilmestyykin ihan pyytämättä ihmisen pihalle! Kaiken sen ajan, jonka voisin käyttää raivaamiseen, saa kyllä helposti kulumaan ihan noita kasvien muotoja ihmetellessä.


lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kähkönen

Kähkönen tuli keskiviikkoiltana ja jäi.

Nostin hänet pahvilaatikosta kanakopin orrelle. Kanat olivat vielä pitkin tarhaa, niillä oli nukkumaanmenoaika päässyt venymään varsin myöhäiseksi, kun ei kukaan ikinä komentanut yöpuulle. Ja kun on niin valoisaakin.

Vähän aikaa Kähkönen tuumaili ja kotkotteli orrella, mutta päätti sitten lähteä tutkimaan paikkoja.

Kähkönen

Olin vähän etukäteen pelännyt, kuinka siinä käy. Kähkönen on aika nuori poika, ja varsinkin toinen mustista kanoista on melkoinen matami. Ettei vaan tulisi riitaa johtajanpaikasta.

Turhaan pelkäsin. Pomokana säikähti Kähkösen ilmestymistä kanakopin ovelle ja juoksi karkuun.

Kähkönen innostui kanoista kovasti ja alkoi oitis liehitellä heitä kaikin voimin. Mustat kanat ilmaisivat järkytyksensä moisesta, väistelivät häntä kipinkapin ja päättivät sitten vetäytyä yhdessä orrelle. Kanakopista kuului vielä pitkään paheksuvaa motkotusta. Mutta Kähkönen kosi ruskeita neitoja täyttä häkää eikä pahoittanut mieltään mutinoista.

- Tässä olis neidille herkkupala, ainaskin noin sympoolisesti.
- Ooo, minulleko?

- No oliko täällä jotain ruokaa vai pelkkää siivenroikotusta?
- Katsokaa, neiti, minä tanssin teille!

- Neidit, lupaan teille paljon ja vielä enemmän, jos alatte mun kaa.
- Kaa kaa.

Ensin luulimme, että Kähkönen olikin Pyöriäinen, niin ahkerasti hän esitteli avujaan ruskeille neideille, teki ympyröitä ja piruetteja ja väpisytti siipiään maassa niin että oli kompastua niihin. Oli muka löytävinään jotain herkkuja maasta ja tarjosi niitä neideille. Neiteihin moinen show meni, ihme kyllä, täydestä. Kähkönen vietteli arvoasteikossa alimman kanasen heti samantien.

Aikanaan ruskeatkin kanat halusivat käydä yöpuulle, mutta heille tuli kanakopissa jotain sanaharkkaa mustien matamien kanssa, joten he päättivät yöpyä ulkosalla. Ei ollut ensimmäinen kerta. Kesäyö on niin kaunis ja täynnä taikaa.

- Aiottekste nukkua siellä? Oikeesti? Saanks minäkin tulla?

- No? Nytkö me nukutaan?
- Meidän pitää harkita tätä vielä.

Näistä tapahtumistahan on kulunut jo monta päivää. Nykyään meillä mennään ajoissa nukkumaan. Kaikki mahtuvat sovussa kanakoppiin. Kähkönen on tasapuolinen mies, kuten värityksestäkin näkee: puoliksi ruskea ja puoliksi musta, niin kuin kanaparvensa. Hän hoitaa työnsä hyvin ja kiekuu käheällä nuoren kukon äänellään, jotta naapurusto tietää, kuka täällä on isäntä. Fasaanikukot vastaavat.

Ihan aikuisen kukon itsehillintää Kähkösellä ei vielä ole: jos tarjolla on jotain oikein herkullista, kuten lehtokotiloita, hän tulee innokkaasti osingoille eikä teeskentele vaatimatonta. Viime kesän kukkomme Syrjänen oli lähes kokonaan kasvissyöjä, hän pysytteli sivummalla ja antoi myös itse löytämänsä öttiäiset kanojen syötäväksi. Kähkönen tykkää nameista niin ettei malta olla hieman maistamatta. Se hänelle suotakoon.

Kaikki kuvat ovat Kähkösen tuloillalta. Lisää on odotettavissa.



torstai 18. kesäkuuta 2015

Romantiikkaa kesämökillä (yäk!)


- Heipsis ja hyvää mittumaaria! Minulla on nytten kaksi tärkeää asiaa ilmotettavana, tai oikeastaan kolme, mutta se kolmas johtuu siitä toisesta. Tai siis... no kuule:

Ekaksi tärkein uutinen on se, että me ei ollakaan mustia! Se setä kenen luota meidän äiskä tuli tänne sanos että juu heillä on ollu paljon tuota raudanharmaata. Mää olenki nyt sitte harmaa. Tai siis me.



- Tässä me näytetäänki vähän harmailta, tai ehkä ruskeilta, eikö sunstaki? Mut se voi kyllä johtua salmavalosta, kerta ei meidän äiskäkään oo oikeesti ton värinen. Se on ketunpunanen.



- Tässä on ehkä luannollisemmat värit. Mikä tää nyt sit olleskaan on, onko musta vai ei? Tää selfie on otettu ajastuksella. Alunperin sen takia, kun tässä näkyy meidän asunnon uus itäinen siipi! Tässä terassilla meillä on tapana syödä aamiaista nykyään.

Tää laajennus tuli meille siksi, kun meidän Miksi-täti muutti kesämökille. Ja arvaa mitä!



- Se muutti sinne poikaystävän kanssa!



- Nyt ne on siellä mökillä vaan, ja Miksi-täti sanoo ettei se muuta tänne takas enää ikinä. Se ei tykkää lapsista kauheesti, ainakaan se ei ikinä antanu meidän mennä sen puolelle vaikka verkon raosta olis ihan hyvin mahtunu. Eiköhän se ikinä meinaa tehä omia? Ei varmaan.



- Niillä on kuulemma kauheen ihanaa ja romanttista siälä, ja ne kuanostelee vaan kaiket päivät. YÄK, sanon minä! Kuka tahtois kuanostella tollasen luppakorvan kanssa!



- Äiskä sanoo että me ymmärretään sitte ku kasvetaan isommiksi. Mut varmana ei ymmärretä! Ei äiskäkään olis ikinä minkään luppakorvan kanssa, tiäteskään! Ethän olis, äiskä! Äiskä?


- Pus!


maanantai 15. kesäkuuta 2015

Tässä pitäisi kasvaa karvoja

Ihmisellä kasvaa kainalossa karvoja. Mielenkiintoinen kysymys onkin, miksei kasva joka paikassa. Missä vaiheessa olemme vaihtaneet hyvän turkkimme ihonalaiseen rasvakerrokseen? Harkitsimmeko paluuta vesieläimiksi? Onhan muitakin eläimiä, jotka ovat muuttaneet maalta takaisin mereen, ja osalle niistä on käynyt näin. Delfiinillä esimerkiksi on aika vähän karvaa. Hylkeellä kylläkin on turkki, mutta on myös se ihonalainen rasvakerros. Joissain olosuhteissa molempi parempi. Hylkeen pitää kuitenkin pärjätä myös jään päällä.

Sitten on sellaisia eläimiä kuin norsu, virtahepo ja ihminen, joiden turkki ei ole kovin talvenpitävä. Onko meillä kaikilla menneisyydessämme vesileikkivaihe? Ihan mahdollista. Norsu ainakin on manaattien sukua, tiemmä.

Silloin kun vielä asuimme kaikki Afrikassa ja opettelimme olemaan ihmisiksi, viihdyimme varmasti rannalla yhtä hyvin kuin nykyäänkin. Vesirajasta löytää monenlaista ravintoa ja veteen voi myös paeta ainakin herkkätassuisimpia leijonia, varsinkin jos osaa uida. Mehän osaamme, syntymästä saakka, vaikka monet meistä unohtavat sen taidon elleivät pääse sitä pienestä pitäen käyttämään. Ehkä olemme joskus viettäneet pulikoivaa rantaelämää kuin virtahevot konsanaan. Se selittäisi paljon.

Olen ihmetellyt, kuinka kummassa edes selvisimme pedoilta hengissä niin pitkään, että opimme käyttämään aseita (keppejä ja kiviä, edes). Katso nyt näitä kynsiä ja hampaita! Säälittävät! Jossain vaiheessa olimmekin sukupuuton partaalla; esi-isiämme oli jäljellä vain muutama tuhat. Eipä uskoisi, kun katsoo maailmaa nykyään.

Mutta siitä karvoituksestahan minun piti. Niin. Ilman muuta on selvää, että evoluution piti jättää nämä muutamat karvatupsut paikkoihin, joissa on eniten kiinnostavia hajuja. Ihmisellähän on myös säälittävän heikko hajuaisti, joten hajunkerääjiä on tarvittu, että pystymme kunnolla aistimaan vastakkaisen sukupuolen edustajia ja miksei muitakin ihmisiä. Siitä, kun päätimme inhota omaa hajuamme ja koittaa poistaa ja/tai peittää sen mahdollisimman tehokkaasti, on niin vähän aikaa, että evoluutio ei ole vielä edes huomannut muutosta tapahtuneen eikä ole ehtinyt mukaan. Tai odottaa, josko tämä villitys menisi ohi yhtä äkkiä kuin alkoikin. Karvoituksen suhteen ei mikään ole ehtinyt muuttua näin lyhyenä hetkenä.

Tukkaa ja partaa ei tarvita hajujen tallettamiseen ainakaan samassa määrin. Suojaavatko pääkarvat pystyihmistä auringolta? Tai vedessä lilluvaa ihmistä? Olisiko virtahevolla tukkaa, jos se pitäisi päätään jatkuvasti pinnalla?

Helpottaisiko muuten kahlaileva elämä pystyasentoon siirtymistä? Tai päinvastoin? (Kuten huomaat, olen varsin viehättynyt ranta-apinateoriasta.)

Tässä olisi näitä kainalokarvoja sitten.

Tällaiset niiden kuuluu olla.
Mutta entäs nämä!

Kukaan ei kertonut, että sädehoidosta seuraa tällainen katastrofi: säteilyä saaneet kainalokarvani hävisivät eivätkä ole tulleet takaisin! Tämä on ryöstö!

Nyt olen toispuoleinen. Pärjättävä vaan on. Jotenkin.

Hyvä puoli asiassa on se.... hmmm.... on se, että... nyt ainakin tiedän, että sädehoito oli tehokasta! Tuhosi karvatuppeni tai mitä kaikkea tuohon karvankasvuun nyt tarvitaankaan. Joten varmaan sitten tuhosi paljon muutakin. Sehän on hyvä juttu, kai.

Sen sijaan on tutkimattakin selvää, että Homo Sapiens oleilee mielellään rannalla. Vai kehtaako joku väittää muuta, juhannusviikolla?

kuva: Wikipedia


sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Viidakon asukkaat

Kirsikkapuistomme on viidakko, ja nyt sinne on taas muuttanut viidakon väkeä.


Ne voi hyvällä tuurilla nähdä alakerran keittiön ikkunasta.



Viidakkokanoja on neljä. Kukkoa vielä odotellaan. Etualalla oleva musta on joukon rohkein, muita aidan taakse ilmestynyt kookas kädellinen enimmäkseen kauhistutti.

Laitan tähän kuvat kanoista, mutta tarkempaa luonnekuvausta ja mahdollista nimeä joutuu tietysti tovin odottelemaan. He eivät vielä suostuneet paljastamaan itsestään juuri mitään.





Viimeisimpänä esiintyy tunnettu keisarillinen kaksipäinen kana.

Takana piileskelijällä on niskassa valkoisia täpliä. Rohkelikolla on oikeassa kyljessä tuo valkoinen laikku, josta hänet erottaa maailman kaikista muista mustista kanoista. Vai onko hän sittenkin vihreä? Ainakin hän on pomo.



- Meidän tytöt ei nyt anna haastatteluja tässä vaiheessa. Kukas te edes olette, onko pressikorttia? Menkääs tytöt sisään siitä! Ei enempää kuvia! Teidän olisi kuulkaa parempi häipyä siitä aidan takaa pällistelemästä, tämä on yksityisaluetta. Minä soitan sinne Bloggeriin ja selvitän teidän taustat, katsotaan sitten jatketaanko tätä juttua toisella kertaa vai ei.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...