lauantai 26. lokakuuta 2013

Papuja

Kasvimaallani eli viime kesänä sekä pensas- että salkopapuja. Salkopavut ovat niitä pitkiä suikertajia, jotka tarvitsevat korkean tukirakennelman, jota pitkin kiivetä. Pensaspapuja oli kahta lajiketta, matalia ja vielä matalampia. Vielä matalampien pensaspapujen palot kasvoivat niin matalalla, että lepäsivät osittain maata vasten. Ne vähäsen korkeammat, borlottipavut, piti sitten kuitenkin tukea nekin loppukesästä, kun olivat niin rentoja.

Pavuista voidaan syödä joko nuorena kokonaiset palot tai myöhemmin palkojen sisältä löytyvät pavut. Litteäpalkoisia sanotaan leikkopavuiksi, pyöreäpalkoisia taitepavuiksi. Minulla oli kumpiakin. Kaikenlaiset pavut ovat hyviä proteiininlähteitä. Valitettavasti vain jotkut niistä proteiineista, lektiinit, ovat ihmiselle myrkyllisiä. Hyvä uutinen on se, että lektiinit hajoavat keitettäessä.

Palkoineen syötäville tuoreille pavuille - joista en nyt käytä tavanomaista nimeä vihreät pavut, koska niitä on monen värisiä - riittää nopsa ryöppäys. Papujen pitää varmasti kiehua, kuumennus 80°:een saa vain lektiinit kiukkuisiksi. Jos taas riipii paloista pavut talteen ja kuivaa ne, niitä pitää ensin liottaa 12 tuntia ja sitten vielä keitellä pitkään. Kuivaaminen on sivumennen sanoen erinomainen tapa säilöä ruokatarpeita talven varalle. Papujen kuivaamiseen ei tarvita edes kuivuria, kuivuminen kuuluu niiden elämään luonnostaan.



Tässä roikkuu borlottipapuja pensaassaan. Kuvassa näkyy myös pensastuki, ja sekin siitä selviää, että papujen lehdet ovat lehtokotiloiden herkkua. Nuo kauniin kirjavat, pohjaväriltään kellertävät palot ovat jo poimintakypsiä. Valitettavasti Suomen kesä loppui tänäkin vuonna kesken, ja jouduin korjaamaan monet paloista vihreinä tai vihertävinä. Suurin osa niidenkin sisällä olleista pavuista vaikuttaa ihan kelvollisilta.

Papuja ei voi kylvää kovin aikaisin, koska ne ovat hienohelmoja ja vaativat lämpimän, jopa 15-asteisen maan. Ainoa papu, joka sietää kylmää, on härkäpapu, joka ei ole oikeasti papu ollenkaan. Liottaminen edistää papujen itämistä, kunhan ei liota liikaa. On se tarkkaa. Mutta alkuun päästyään papu on helppo viljeltävä.

Minua auttaa alkuun pääsemisessä kylvöhullu ystäväni. Hänen kotinsa lukuisat ikkunalaudat ynnä kaikki muutkin tasot pursuavat kevään tullen kaikenlaisia kippoja, vateja ja laareja täynnä multaa, josta sirkkalehdet iloisesti tunkevat ylös. Hän on varmasti jo nytkin suunnitellut tarkkaan ensi kevään kylvöt ja kertonut kaiken varmuuden vuoksi kahdella tai kolmellakin, eihän sitä koskaan tiedä. Jos sattumoisin epäonnistun kylvöissä (tai unohdan ne), turvaudun häneen, koska mihin hän muuten joutuisi satojen taimiensa kanssa.



Osa paloista kuivuu itsekseen ulkona, loppuja voi kuivatella sisällä. Palot avataan, kun ne tuntuvat rapsakoilta. Luin, että papujen pitäisi helistä palon sisällä, mutta sitä saa kyllä odottaa. Palkojen poksutteleminen on koukuttavampaa kuin kuplamuovin. Se on kertakaikkisen terapeuttista hommaa! Ja borlottipavut ovat kauniita. Koskaan ei tiedä, ilmestyykö palosta vaaleanpunaisen, liilan, viininpunaisen, tumman sinipunaisen vai mustan kirjavia vaaleita papuja vaiko sittenkin päinvastoin.



Myös noista kuihtuneen näköisistä, itsekseen ulkona kuivuneista paloista ilmestyy kauniin kirjavia, ensiluokkaisia papuja.


Pavut saavat vielä kuivua jonkun aikaa, ennen kuin ne purkitetaan. Tällaiset pikku määrät, mitä muutamasta puskasta tulee, mahtuvat sanomalehden päälle johonkin nurkkaan. Kuivuessaan ne hieman kutistuvat. Kuivatut pavut säilyvät hyvin.


Pavut tekevät innokkaasti uutta satoa, jos palkoja poimitaan. Niiden kasvukausi on kuitenkin lyhyt sekä alku- että loppupäästä. Pienintäkään kylmyyttä pavut eivät siedä, vaan kuolevat vastalauseeksi pois heti kun niiden varpaita alkaa paleltaa.


Salkopapu Blauhilde näytti näin upealta ensimmäisten yöpakkasten jälkeen. Borlotit selvisivät vielä hetken kaksinkertaisen harson turvin. Lehtikaali sen sijaan vain nautti ja pörhistäytyi. Sen paras satokausi alkaa siitä, missä papujen loppuu. Lehtikaalia on korjattu ulkoa syötäväksi viimeksi tänään.

Lehtikaalista ja pavuista saa vaikkapa herkullisen toscanalaisen keiton, jonka resepti julkaistiin elokuussa Olemme puutarhassa -blogissa.

------------------------------------

Kique Ruiz, ¡bienvenido a seguir este blog!

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Yhdeksän kuukauden odotus

Istutin enimmät valkosipulinkynnet tänä vuonna 13.10.

Ensin piti arpoa 150 kelvollista kynttä istutettavaksi. Istahdin hetkeksi tutkimaan tarjontaa.

sopivia istukkaita

Istutettavien kynsien pitää olla parahultaisen kokoisia, ei liian pieniä, mutta ei myöskään niin suuria, että ne olisivat jo salaa alkaneet jakautua kahtia kuorensa sisässä. Muuten saadaan kaksoissipuli. Ei paha sekään, jos maassa riittää voimaa.

liian suuri ja liian pieni

laatikossa istukkaita, ulkona kuoria ja hylättyjä

Sitten täytyy tietysti kunnostaa kasvimaa. Lisäsin kompostia ja kääntelin kunnolla. Käännellessä löytyi vielä yhden aterian verran priimaa perunaa.





Sanovat, että tuhkaa ei saa säästellä. Keväällä laitan vielä lisää. Alkuperäisen ohjeen mukaan valkosipulinkynnet istutetaan syksyllä viikkoa ennen pakkasia (helppo sanoa!) 7 sentin syvyyteen 15 sentin välein. Ei minulla ole koskaan ollut mittanauhaa mukana. Aikaisemmin on 180 senttiä pitkään kasvulaatikkoon mahtunut 10 istukasta riviin, tänä vuonna taisi iskeä ahneus, koska mahtui 11 ihan helposti. Riviväli on minulla näissä laatikoissa ollut parikymmentä senttiä. Lämpökäsittelyäkin on suositeltu, siis kynsien kastamista kuumaan veteen ennen istutusta. Tämä ei kuitenkaan kuulu alkuperäisiin ohjeisiin, jotka ovat kai tulleet valkosipulien mukana jostain Venäjän Karjalasta. En tiedä oikeaoppista proseduuria ihan tarkkaan: kuinka kuumaa vettä, miten pitkäkestoinen upotus. Siksi jätin sen edelleenkin tekemättä. Ehkä kokeilen sitä jonain toisena vuonna.



Nyt sitten odotellaan. Talven ajan kynnet saavat uinua olkipeiton ja kinoksen alla, keväällä ne heräävät jo ennen kuin oljista sulaa jää ja alkavat kasvattaa vartta ylös mullasta ja juuria hapsottamaan alaspäin. Ne pullistuvat ja jakautuvat, rakentavat kuorta ja lehteä ja kukkavartta. Ihan itse ja kenenkään neuvomatta. Heinäkuun lopulla korjaan valkosipulisadon. Sitten vasta nähdään, kuinka onnistui. No tietysti täytyy muutama nostaa sitä ennenkin, ei uteliaisuudesta toki, vaan ihan vain tuoreen valkosipulin tarpeeseen. On aina mukava hieman varaslähdönluonteisesti kurkistaa, kuinka siellä maassa pärjäillään. Vähän niin kuin ultraäänessä kävisi. Lopullinen tulos selviää kuitenkin sitten vasta yhdeksän kuukauden kuluttua. Tämä on yksi niitä asioita, joihin auttaa vain aika.


maanantai 21. lokakuuta 2013

Tällaista oli ulkona

Kävimme kävelyllä alakerran isännän kanssa. Istuminen tappaa.

Emme päässeet pihasta vielä mihinkään, kun helinä ja tsilinä paljasti pienen tilhiparven nauttimassa viimeisistä omenista.






Sinitinteillä oli omat ruokatarjoilut lepänlehtien alapinnalla. Lepän ei tarvitse ottaa typpeä talteen, kun se osaa itse tehdä sitä, joten sen ei tarvitse keräillä lehtivihreää pois lehdistään ennen talven tuloa. Se nakkaa tuhlaavaisesti lehdet menemään vihreinä. Näköjään jotkut ötökät viihtyivät näillä syksyn ainoilla vihreillä lehdillä; eivät viihdy enää. Joka lehti nokittiin tarkkaan.




Varjopaikoissa oli pikku ojissa jäätä, mutta enimmäkseen vedet olivat vielä sulina.




Naapurin pellolla oli kettu myyrästämässä keskellä päivää. Se oli pulska ja hyvässä karvassa. Melkein vartalon mittainen häntä pelmahteli hauskasti sen perässä, kun se teki myyrähyppyjään. Kettu ei näyttänyt saavan tällä kertaa saalista. Se lähti jolkottelemaan kohti naapurin pihaa, jossa kanat ja ankat kulkevat vapaina. Löytyisikö aidasta rako? Uskaltaisiko?





perjantai 18. lokakuuta 2013

Stifado

Syksyn ja alkutalven ruokien joukossa on yksi, joka ei koskaan petä: stifado. Tämä kreikkalainen pataruoka tehdään alunperin jäniksestä tai kaniinista, joita metsästetään kukkuloilla ilmojen viilennyttyä. Turisti saa sitä toki kesälläkin, halutessaan naudanlihaversiona. Viime aikoina, kun kreikkalaisten talous on ollut tiukalla, olen ilokseni huomannut paluuta alkuperäisiin resepteihin, kanin- ja vuohenlihan sekä hortan eli villivihreiden käyttöön. Ei niin, että jatkuvasti ramppaisin Kreikassa, mutta käyn kyllä parin kolmen vuoden välein tarkistamassa tilanteen. Muuten olenkin käytännössä lopettanut lentomatkailun. Mutta se stifado:

Reseptejä on monenlaisia. Perinteisesti stifado tehdään hauduttamalla sellaisessa kivassa ulkouunissa, joita toki näkee monissa maailmankolkissa, muuallakin kuin Kreikassa. Se voidaan jättää uuniin koko yöksi. Jos nyt yhtään osaan eurooppaa, eikös tuo nimikin tarkoita "uunissa paistettua".

Kreikkalaisen uunin latasi Flickriin Reisende unter der Sonne.

Stifado kuudelle hengelle

1 kg lihaa
1 kg pieniä sipuleita kuorittuna
4 isoa tomaattia kaltattuna ja silputtuna (tai tölkillinen Pirkka-luomutomaattimurskaa)
2-3 valkosipulinkynttä silputtuna
2 laakerinlehteä, suolaa

marinadi:
1/2 l punaviiniä
4 rkl valkoviinietikkaa
4 rkl öljyä
muutama neilikannuppu
mustaapippuria
rosmariinia

Sekoita marinadin ainekset. Laita liha marinoitumaan yön yli jääkaappiin.

Laita liha marinadeineen uunivuokaan. Lisää muut ainekset ja vettä niin paljon, että liha peittyy. Peitä vuoka tiiviisti ja paista noin 5 tuntia 150°:ssa, tai kunnes liha on hyvin mureaa. Lisää vettä tarvittaessa.


Kuvan stifado tosiaan hautui lähes viisi tuntia, vaikka puuhellan uunissa ei aluksi ollut kovinkaan lämmintä ja lopussakin ehkä vain sata astetta. Tuli pääsi sammumaankin välillä, kun piti käydä rautakaupassa. Pysyyhän uuni silti pitkään lämpöisenä. Padassa oli kokonainen pilkkomaton kani, eikä sitä ollut edes marinoitu yön yli. Liha hajosi kauhalla nostaen aivan riekaleiksi, kuten kuvasta näkyy, ja irtosi täydellisesti luista. Maku oli herkullinen! Valitettavasti se ei ollenkaan erotu kuvassa.


Kreikassa saa yleensä stifadon lisukkeeksi riisiä. Tässä oli nakattu pari perunaa ja vähän palsternakkaa kattilaan, keitetty ja muussattu. Niitä kun sattui olemaan, omasta maasta nostettuja. Maut eivät minusta kuitenkaan oikein täydentäneet toisiaan. Palsternakka on hyvä hedelmä, mutta tähän olisi paremmin sopinut jokin muu. Ehkä pelkkä peruna? Miksei sitä riisiäkin saattaisi jonkun kerran vuodessa keittää, tai ehkä sitten ohraa, spelttiä tai vaikka kvinoaa?

Reseptiä sopii muunnella oman maun mukaan. Korfulla käytetään chiliäkin! Neilikkaa ei kuitenkaan pidä jättää pois, muuten saadaan jotain muuta pataa. Hyvää silti varmaan. Yleensäkin pataruuat ovat aivan mahdottoman sopivaa sapuskaa syksyn ja talven kylminä iltoina. Nauttikaa!


torstai 17. lokakuuta 2013

Ehdin ennen pakkasia

Ennen talven tuloa ehdin kerätä talteen siemeniä muutamista kasveista. Tässä esimerkkinä ihanan sitruunaisen tuoksuinen kääpiösamettikukka (Tagetes Tenuifolia) Golden Gem, joka soveltuu myös maustekäyttöön. Se kasvaa polvenkorkuiseksi pyöreäksi mättääksi. Aion ensi kesänä laittaa yhden mättään joka kasvulaatikon kulmaan kasvimaalleni, sillä kasvia tulee ohikulkiessa pyyhkäisseeksi, ja silloin miellyttävä tuoksu leviää ilmaan. Olen käyttänyt kukkia ja lehtiä myös salaateissa hyvällä menestyksellä.


Lokakuussa kuihtuva kääpiösamettikukka näyttää luudalta, mutta jos sitä sattuu koskettamaan, tuoksu on yhä hieno.



Kukan alla on pitkänomainen "vartalo", kuin lyhyt sätkä. Kuorikin muistuttaa sätkäpaperia. Kun terälehtien jäänteet putoavat tai nipistetään pois sätkän päästä, sisälle varastoitujen pitkänomaisten siementen perät alkavat hapsottaa joka suuntaan, epäilemättä aikeenaan tarrautua ohikulkijan turkkiin tai housunlahkeeseen.




Paperikuoren sisältä purkautuu tiukkaan nippuun pakattuja keltamustia taikasauvoja.


Eiköhän minulla olekin kylliksi ensi kevään kylvöjä varten. Suunnittelin istuttavani korkeintaan yhdeksän kasvia. Toivottavasti tämä lajike ei kylväydy itsestään, muuten olen pulassa. Siemeniä jäi tuonne karisemaan noin kuusi miljoonaa kappaletta.

Eilen teimme risutalkoita. Haketta on nyt niin paljon kuin kukaan voi toivoa kykenevänsä käyttämään, ja poltimme loput iänikuiset risukasat vanhojen trukkilavojen ja muun ryönän kera vanhalla nuotiopaikalla, tonttimme ja viereisen pellon välisen ojan päällä.


Kuten kuvasta näkyy, minulla oli tulenkäsittelyapuna itse vanha sorkkajalka.


Ovatko nämä nyt niitä pimeyden töitä? Vai valkeuden? Joka tapauksessa paistoin hiilloksen reunalla Maalahden Luomun Marskivurstia. Sitä voin suositella! Valkosipulia on niin paljon, ettei vampyyreista sun muista lähentelijöistä ole pienintäkään pelkoa.


Kun hiillos vajosi, kuu nousi. Se oli eilen päivää vaille täysi.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Ensi kesän emokanit

Kävimme lähitilalla tutustumassa nuoriin neitikaneihin, jotka ovat hakeneet meiltä työpaikkaa ensi kesäksi. Ne ovat puoliksi meiltä lähtöisin olevaa liharisteytyskantaa, toiselta puolelta ranskanluppia. Valinnanvaraa oli runsaasti, toinen toistaan hauskempia värejä. Moniväriset poikueet ovat siitä hyviä, että pikkupaistikkaat pystyy tunnistamaan yksilöllisesti. Voi vaivattomasti havainnoida, millä yksilöillä on muita parempia tai huonompia ominaisuuksia; on helpompi poimia joukosta ne, jotka jätetään jatkamaan sukua. Jos jonkun terveydentilaa on tarkkailtava, sekin onnistuu, kun ensi silmäyksellä tietää, kuka näistä se nyt olikaan. Toisaalta elukoiden yksilöllinen tunnistaminen ei laisinkaan helpota hommia teurastusaikana. Silloin olisi parasta, kun ne olisivat kaikki identtisiä (ja mahdollisimman rumia).

Ketkähän kaksi muuttavat kesän alussa meille?

Ehkä me?

Tai me?

Nämä otukset ovat vielä niin nuoria, että tyttöjä ei ole erotettu pojista, vaan poikueet ovat kokonaisina yhdessä. Emme ruvenneet nyt pyydystämään ja kääntelemään heitä sukupuolen selvittämiseksi. Se ei olekaan kaneilla ihan yksinkertaista, paitsi teoriassa. Kohta tulee kuitenkin aika erottaa urokset naaraista; ehdimme valita sitten naaraiden joukosta omamme, ennen kuin ylimääräisiä aletaan laittaa pakkaseen.


Tässä huoneessa oli neljätoista nuorta kania, naapurihuoneessa lisää. Eiköhän tuolta pari sopivaa löydy meillekin.

Aivan jo rupesi kaninjalostus taas kiinnostamaan. Millainen sulhanen näille kannattaisi hankkia? Kurkkasin arkistostani varmistuksen: näissä neitokaisissa on 5/8 ranskanluppaa, 2/8 uudenseelanninpunaista ja 1/8 valkoistamaatiaista. Mitä seuraavaksi sotketaan joukkoon? Tavoitteena on tietysti suht nopea kasvu teuraspainoon, tanakka ja lihaksikas ruumiinrakenne, iso poikuekoko ja muutenkin hyvät emo-ominaisuudet sekä leppoisa luonne. Värillähän ei luonnollisestikaan ole mitään merkitystä paistikkaiden kasvatuksessa, enkä uhraa moiselle seikalle ajatustakaan! (Kuka uskoi?)

Olipa naapurissa muitakin elukoita. Saamme sieltä myös pari kanaa kesävieraaksi. Nyt oli vielä kanoja ja kukkoja joka paikassa, ja tilanne heillä suunnilleen sama kuin kaneilla: nuoret miehet eivät ihan vielä ole ruvenneet tappelemaan keskenään, mutta merkkejä on jo ilmassa.

Tietysti poikien alituisella tappelulla on oma paikkansa luonnonjärjestyksessä, mutta on se vaan silti aika rasittavaa. Ei sellaista jaksa kauan katsella. Tappelijat päätyvät pian saunan taakse.





Valon vähetessä alkoi omenatarhasta kuulua rapinaa, ja puiden takaa kurkki pelottavia örkkejä.


Vierailu päättyi kuitenkin onnellisesti rakentavan yhteisymmärryksen hengessä.

Joo, just sieltä korvan takaa!



maanantai 14. lokakuuta 2013

Ruskaa ja piilokuva

Seisoin tänä aamuna vaahteran juurella. Oli tyyntä, mutta puussa rapisi. Lehti toisensa jälkeen irrotti otteensa ja heittäytyi alas törmäillen mennessään oksiin ja toisiin lehtiin; aika ajoin niitä valahti maahan kokonainen kasa kerrallaan. Nyt ovat käsillä viimeiset hetket nauttia syksyn ruskasta.

haapa ja heittäytyjät

koivu

Tänä vuonna koivutkin ovat käyneet kirkkaan keltaisiksi, kun taas joskus sateisempina syksyinä niiden lehdet vain ruskistuvat tylsästi.





Autolla ajelu on aivan vaarallista, kun katse kiinnittyy maisemiin. Sekametsissä keltaiset värit korostuvat havupuiden tummanvihreää vasten. Välillä sataa keltaisia lehtiä, jotka välkehtivät auringossa. Muistakaa vilkaista silloin tällöin tietäkin!


Omenapuissakin on kauniit värit. Muutama omena näyttää jääneen aivan latvaan, poimijan ulottumattomiin. Mutta ei huolta, löytyy niillekin ottajansa.



Aroniasta humpsahtivat lähes kaikki lehdet maahan eilen. Mutta järjestelyjä on jo tehty ensi kevättä varten. Silmut ovat valmiina odottamassa, ja siellä sisällä on rakennettuna kaikki, mitä uuden lehden kasvattamiseen tarvitaan. Jollakin syvemmällä tasolla, sillä millä on merkitystä, kevät on jo alkanut!

Lopuksi piilokuva. Mikä lintu on kuvassa?



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...