Eri sukupuolia edustavat henkilöt eivät saa mennä samaan hissiin, jotteivät intohimon liekit roihahtaisi?
-----------------
Tervetuloa mukaan, Tiina!
torstai 30. huhtikuuta 2015
Siveellisyysnormi
Tällainen merkki oli julkisen virastorakennuksen hissinpielessä.
Eri sukupuolia edustavat henkilöt eivät saa mennä samaan hissiin, jotteivät intohimon liekit roihahtaisi?
Tervetuloa mukaan, Tiina!
Eri sukupuolia edustavat henkilöt eivät saa mennä samaan hissiin, jotteivät intohimon liekit roihahtaisi?
Tervetuloa mukaan, Tiina!
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Rakkaat risukkoni
Ryteikköisessä pihassa on paljon ilonaiheita, lintuja ja eläimiä. Se on sitä luonnon monimuotoisuutta.
Ilot ovat pieniä. Siksi pitää pysähtyä katsomaan niitä läheltä.
tiistai 28. huhtikuuta 2015
Pariton naakka
Pihassa on pariton naakka.
Naakkaparven hajaantuessa muut lähtevät tahoilleen parittain. Tämä yksi käy syömässä ihan yksin.
Toisilla on pesät jo sisustettuina. Mahtaako sillä yhdellä olla?
No nyt minä unohduin taas pitkäksi toviksi tässä välillä lukemaan Konrad Lorenzin kirjaa Eläimet kertovat, lukua Vuodesta vuoteen ne palaavat, joka kertoo erityisellä hellyydellä ja asiantuntemuksella naakoista. Professori Lorenz tutki kotinsa ullakolla asuvaa naakkayhdyskuntaa havainnoimalla sitä vuosikaudet. Aivan tekisi mieleni kopioida tähän edes muutama sivu tuosta mainiosta kirjasta.
Lorenz puhuu naakkojen yhteydessä rakkaudesta ensi silmäyksellä ja vakuuttaa ettei tämä suinkaan edellytä naakoilta mitään ihmisominaisuuksia, vaan että se päinvastoin osoittaa, kuinka ihmisillä vielä on jäljellä eläinten vaistoja. Naakatkin nimittäin ihastuvat toisiinsa monesti jo ensitapaamisella. Ne kihlautuvat vuoden vanhoina, ensimmäisenä keväänään, ja perustavat perheen vuotta myöhemmin. Toisin kuin ihmiset, ne rakastuvat puolisoonsa yhtä kiihkeästi joka kevät - aina uskollisesti siihen samaan, kunnes kuolema heidät erottaa.
Miksi meillä siis on pariton naakka?
Ehkä hän ei ole vielä löytänyt sopivaa kumppania. Eivät kaikki naakat varmaan onnistu siinä ensimmäisenä keväänään, vaikka tavallisesti niin tapahtuukin. Tai ehkä hänen puolisonsa on kuollut. Leskeksi jäänyt naakka voi löytää uuden parin, mutta ottaahan se varmaan aikansa. Varsinkin, jos pariton naakka on naaras. Lorenzin mukaan naakkakoiras kihlautuu aina arvoasteikossa itseään alempana olevan naakattaren kanssa, mikä yksivuotiailla käy luonnostaan, koska tyttönaakat ovat pienempiä ja heikompia kuin nuorukaiset. Liiton solmittuaan naakat kuitenkin toimivat tiiminä, jonka jäsenet ovat parven asteikolla samanarvoiset. Käytännössä siis naaras nousee sosiaalisilla tikkailla ja saa puolisonsa statuksen. Kuinka sen käy koiraan kuoltua? Vapaat sulhasehdokkaat ovat enimmäkseen vähäpätöisiä nuorukaisia.
Lorenz kertoo tarinan ainoasta kerrasta, jolloin hänen naakkayhdyskuntansa erittäin vakiintunut arvojärjestys järkkyi. Nuori koiras oli ollut poissa koko kesän ja kadottanut sinä aikana kunnioituksensa yksinvaltiasta kohtaan. Palattuaan kotiin elinvoimaa uhkuen se kaappasi heti vallan, vaikka oli naimaton ja joutui sen vuoksi taistelemaan yksin paria vastaan.
Lorenz huomasi tapauksen, kun eräs pieni, hento ja arvoasteikossa matalalla oleva naakatar otti mahtailuasennon ruoka-astialla, ja johtajanaakka luovutti sille välittömästi paikkansa. Omituista! Kun Lorenz huomasi uuden tulokkaan kukistaneen johtajan, hän ensin oletti tappion nujertaneen entisen despootin niin pahasti, että se alistui nyt kaikkien edessä. Otaksuma oli kuitenkin väärä, entinen ykkönen siirtyi vain arvojärjestyksen kakkoseksi. Selitys tapaukseen oli se, että tulokas oli palatessaan rakastunut tuohon nuoreen naaraaseen ja kahden päivän kuluessa julkisesti kihlautunut sen kanssa. Tyttönen nousi samalla hetkellä kuningattareksi, eikä sen tarvinnut enää väistää ketään. Ihmeellistä, että se ymmärsi arvonnousunsa ja alkoi heti käyttäytyä sen mukaan! Samoin koko muu parvi, jossa sana tapahtuneesta levisi hämmästyttävällä nopeudella.
Blogiylidirektaattorin huomautus: kahta riviä pitempiä kuvatekstejä ei suositella! Tämä blogi asetetaan tarkkailuun toistaiseksi.
Naakkaparven hajaantuessa muut lähtevät tahoilleen parittain. Tämä yksi käy syömässä ihan yksin.
 |
| Eräs toinen naakka 18.4. |
Toisilla on pesät jo sisustettuina. Mahtaako sillä yhdellä olla?
No nyt minä unohduin taas pitkäksi toviksi tässä välillä lukemaan Konrad Lorenzin kirjaa Eläimet kertovat, lukua Vuodesta vuoteen ne palaavat, joka kertoo erityisellä hellyydellä ja asiantuntemuksella naakoista. Professori Lorenz tutki kotinsa ullakolla asuvaa naakkayhdyskuntaa havainnoimalla sitä vuosikaudet. Aivan tekisi mieleni kopioida tähän edes muutama sivu tuosta mainiosta kirjasta.
Lorenz puhuu naakkojen yhteydessä rakkaudesta ensi silmäyksellä ja vakuuttaa ettei tämä suinkaan edellytä naakoilta mitään ihmisominaisuuksia, vaan että se päinvastoin osoittaa, kuinka ihmisillä vielä on jäljellä eläinten vaistoja. Naakatkin nimittäin ihastuvat toisiinsa monesti jo ensitapaamisella. Ne kihlautuvat vuoden vanhoina, ensimmäisenä keväänään, ja perustavat perheen vuotta myöhemmin. Toisin kuin ihmiset, ne rakastuvat puolisoonsa yhtä kiihkeästi joka kevät - aina uskollisesti siihen samaan, kunnes kuolema heidät erottaa.
Miksi meillä siis on pariton naakka?
Ehkä hän ei ole vielä löytänyt sopivaa kumppania. Eivät kaikki naakat varmaan onnistu siinä ensimmäisenä keväänään, vaikka tavallisesti niin tapahtuukin. Tai ehkä hänen puolisonsa on kuollut. Leskeksi jäänyt naakka voi löytää uuden parin, mutta ottaahan se varmaan aikansa. Varsinkin, jos pariton naakka on naaras. Lorenzin mukaan naakkakoiras kihlautuu aina arvoasteikossa itseään alempana olevan naakattaren kanssa, mikä yksivuotiailla käy luonnostaan, koska tyttönaakat ovat pienempiä ja heikompia kuin nuorukaiset. Liiton solmittuaan naakat kuitenkin toimivat tiiminä, jonka jäsenet ovat parven asteikolla samanarvoiset. Käytännössä siis naaras nousee sosiaalisilla tikkailla ja saa puolisonsa statuksen. Kuinka sen käy koiraan kuoltua? Vapaat sulhasehdokkaat ovat enimmäkseen vähäpätöisiä nuorukaisia.
Lorenz kertoo tarinan ainoasta kerrasta, jolloin hänen naakkayhdyskuntansa erittäin vakiintunut arvojärjestys järkkyi. Nuori koiras oli ollut poissa koko kesän ja kadottanut sinä aikana kunnioituksensa yksinvaltiasta kohtaan. Palattuaan kotiin elinvoimaa uhkuen se kaappasi heti vallan, vaikka oli naimaton ja joutui sen vuoksi taistelemaan yksin paria vastaan.
Lorenz huomasi tapauksen, kun eräs pieni, hento ja arvoasteikossa matalalla oleva naakatar otti mahtailuasennon ruoka-astialla, ja johtajanaakka luovutti sille välittömästi paikkansa. Omituista! Kun Lorenz huomasi uuden tulokkaan kukistaneen johtajan, hän ensin oletti tappion nujertaneen entisen despootin niin pahasti, että se alistui nyt kaikkien edessä. Otaksuma oli kuitenkin väärä, entinen ykkönen siirtyi vain arvojärjestyksen kakkoseksi. Selitys tapaukseen oli se, että tulokas oli palatessaan rakastunut tuohon nuoreen naaraaseen ja kahden päivän kuluessa julkisesti kihlautunut sen kanssa. Tyttönen nousi samalla hetkellä kuningattareksi, eikä sen tarvinnut enää väistää ketään. Ihmeellistä, että se ymmärsi arvonnousunsa ja alkoi heti käyttäytyä sen mukaan! Samoin koko muu parvi, jossa sana tapahtuneesta levisi hämmästyttävällä nopeudella.
 |
| - No, joko puhutaan minusta eikä kirjoista? Tämä tässä on kauranjyvä. |
 |
| - Ja se kuoritaan näin: varpailla kiinni ja nokalla väännetään... |
 |
| - Ai sinä ihailetkin kaulustani! No katso! |
 |
| - Se todistaa, että kuulun Corvus monedula-lajin koilliseurooppalaiseen alalajiin (soemmeringii). |
 |
| - Kyllä, on toisellakin puolella. Hieno, vai mitä? Ei kaikilla ole! Muuten, jos tietäisit linnuista mitään, näkisit silmän väristä, ettei tässä mitään leskirouvia olla. Ensimmäistä kevättäni elän. Ei vain sattunut kohdalle se oikea. Ehkä ensi keväänä. |
Blogiylidirektaattorin huomautus: kahta riviä pitempiä kuvatekstejä ei suositella! Tämä blogi asetetaan tarkkailuun toistaiseksi.
maanantai 27. huhtikuuta 2015
Miksi esittelyssä
Käytämme puputytöistämme vielä nimiä Maksi ja Miksi, kunnes mahdolliset muut nimet aikanaan selviävät. Nimien selitykset: Maksi on hyvin isokokoinen, Miksi on risteytys.
Maksista on täällä ollut pari kuvaa jo aikaisemmin. Hän on tanakka ketunpunainen kaunotar, joka kasvattajan kertoman mukaan ei arvosta muiden kanien seuraa, mutta ihmisiltä on ruinaamassa paijausta aina, kun kanilaan menee.
Miksi on arempi, suorastaan säpsy. Hän tulee kyllä itse nuuskimaan kättä, maistaa vähän hihaa ja saattaa jopa nousta kahdelle jalalle ihmistä vasten haistellakseen ylempää. Hän saattaa myös merkata käden hieraisemalla sitä leukaperillään niin kuin kissa. Mutta häneen ei saa koskea! Paitsi ruoka-aikana, jos käsi unohtuu ruokakipon viereen, sen kylkeen voi hyvin parkkeerata, eikä se silloin häiritse. Olemme päässeet niin pitkälle, että jos pidän toisessa kädessä leivänmurua tai voikukanlehteä, voin koskea Miksiä otsaan toisella kädellä samalla kun hän syö.
Jostain syystä Miksi tykkää syödä kädestä. Lellikesy Maksi taas riuhtaisee leivänmurun itselleen ja hyppii kauemmas syömään sen rauhassa.
Jos kädessä ei ole ruokaa, kun Miksi tulee nuuhkimaan sitä, hän säpsähtää ja kavahtaa taaksepäin. Mutta kyllä hänestä vielä hyvä emokani tulee, kunhan vielä hieman tuosta varttuu.
Tässä siis Miksi alle puolivuotiaana. Hänellä on kauniit silmät!
Vaikka en kaneistä mitään ymmärrä noin näyttelymielessä, minusta Miksillä on lihakaniksi sopiva ruumiinrakenne. Tukeva ja tasapaksu. Miksi ei aristele uusia ruokia, vaikka tykkää myös kovasti heinästä ja natustelee mielellään olkeakin. Tässä hän tutustuu palsternakkaan. (Sain vihdoin ne nostettua, kun maa suli.)
Miksi on väriltään "luonnonharmaa", mutta jostain voi aavistaa, että hänen isänsä oli samanlainen ketunpunainen kuin Maksi. Itse asiassa Miksillä ja Maksilla on sama isä. Tässä Miksi kurkkii hyyyyvin pitkänä ulos häkin avoimesta ovesta, alas vaaralliseen maailmaan. Eikö näytä aivan aasilta, kun on tuollaiset hurmaavat korvatkin.
Koska Maksi on aikaisemmassa elämässä yrittänyt suunnilleen syödä Miksin, heillä on omat asunnot. Tutustuminen on helpompaa, kun on selkeät rajat. Kuitenkin on mukavaa, kun on seuraa, vaikka ei sitten kovin kummoistakaan.
Yllä olevassa kuvassa muuten värit ovat suurin piirtein kohdallaan.
Naapureista on muutakin iloa kuin heidän tyhmien touhujensa tarkkaileminen. Esim. jos molempiin kotitalouksiin on jaettu puhdetöiksi omenapuun oksa kuorittavaksi, ja oma vaikuttaa niin pieneltä, että saattaa loppua kesken, naapuri varmaan lainaa mielellään omaa oksaansa.
Edes ihan vähän, sen verran että maistaja voi suorittaa laadunarvioinnin ja vertailututkimuksen.
Maksista on täällä ollut pari kuvaa jo aikaisemmin. Hän on tanakka ketunpunainen kaunotar, joka kasvattajan kertoman mukaan ei arvosta muiden kanien seuraa, mutta ihmisiltä on ruinaamassa paijausta aina, kun kanilaan menee.
Miksi on arempi, suorastaan säpsy. Hän tulee kyllä itse nuuskimaan kättä, maistaa vähän hihaa ja saattaa jopa nousta kahdelle jalalle ihmistä vasten haistellakseen ylempää. Hän saattaa myös merkata käden hieraisemalla sitä leukaperillään niin kuin kissa. Mutta häneen ei saa koskea! Paitsi ruoka-aikana, jos käsi unohtuu ruokakipon viereen, sen kylkeen voi hyvin parkkeerata, eikä se silloin häiritse. Olemme päässeet niin pitkälle, että jos pidän toisessa kädessä leivänmurua tai voikukanlehteä, voin koskea Miksiä otsaan toisella kädellä samalla kun hän syö.
Jostain syystä Miksi tykkää syödä kädestä. Lellikesy Maksi taas riuhtaisee leivänmurun itselleen ja hyppii kauemmas syömään sen rauhassa.
Jos kädessä ei ole ruokaa, kun Miksi tulee nuuhkimaan sitä, hän säpsähtää ja kavahtaa taaksepäin. Mutta kyllä hänestä vielä hyvä emokani tulee, kunhan vielä hieman tuosta varttuu.
Tässä siis Miksi alle puolivuotiaana. Hänellä on kauniit silmät!
Vaikka en kaneistä mitään ymmärrä noin näyttelymielessä, minusta Miksillä on lihakaniksi sopiva ruumiinrakenne. Tukeva ja tasapaksu. Miksi ei aristele uusia ruokia, vaikka tykkää myös kovasti heinästä ja natustelee mielellään olkeakin. Tässä hän tutustuu palsternakkaan. (Sain vihdoin ne nostettua, kun maa suli.)
Miksi on väriltään "luonnonharmaa", mutta jostain voi aavistaa, että hänen isänsä oli samanlainen ketunpunainen kuin Maksi. Itse asiassa Miksillä ja Maksilla on sama isä. Tässä Miksi kurkkii hyyyyvin pitkänä ulos häkin avoimesta ovesta, alas vaaralliseen maailmaan. Eikö näytä aivan aasilta, kun on tuollaiset hurmaavat korvatkin.
Koska Maksi on aikaisemmassa elämässä yrittänyt suunnilleen syödä Miksin, heillä on omat asunnot. Tutustuminen on helpompaa, kun on selkeät rajat. Kuitenkin on mukavaa, kun on seuraa, vaikka ei sitten kovin kummoistakaan.
Yllä olevassa kuvassa muuten värit ovat suurin piirtein kohdallaan.
Naapureista on muutakin iloa kuin heidän tyhmien touhujensa tarkkaileminen. Esim. jos molempiin kotitalouksiin on jaettu puhdetöiksi omenapuun oksa kuorittavaksi, ja oma vaikuttaa niin pieneltä, että saattaa loppua kesken, naapuri varmaan lainaa mielellään omaa oksaansa.
Edes ihan vähän, sen verran että maistaja voi suorittaa laadunarvioinnin ja vertailututkimuksen.
perjantai 24. huhtikuuta 2015
Häiristelyä ja ahdikointia
Tosiasiassa kyseessä oli raiskausyritys, mutta enhän halua kalastella lukijoita sensaatiolööpeillä (enhän?). Näin tapauksen, eikä asiassa ole mitään tulkinnanvaraa.
Se meni näin.
Olin (kas, sattumalta) kanilassa, kun kuulin kamalaa räpistelyä ulkoa. Pihaan lensi pari fasaanikanaa ja kukko perässä. Kanat laskeutuivat puihin! En ole koskaan moista nähnyt, eivätkä kanatkaan tyylistä päätellen olleet sitä ennen yrittäneet. Nyt ei ollut muuta neuvoa, heitä ajettiin nimittäin takaa. Kukko ei ollut meidän oma Paksu vaan Vilho, jolla ei ole omaa reviiriä. Hänen on nähty luikkivan tämänkin pihan läpi syyllisen näköisenä ja nokkivan nopeasti jotain syötävää matkan varrella henkensä pitimiksi. Pitäähän hänenkin jossain olla, ja kaikki paikat on jo varattu. Samaten kaikki kanat ovat valinneet mielitiettynsä. Vilho on jäänyt ilman.
Meidän kanat kyllä joskus käyvät tuolla naapurin puolella, ja silloin Paksu jää huolissaan rajalle odottamaan heitä.
- Vaikka olisi kuinka kohtelias ja huomaavainen...
... joskus kanat vain haluavat katsella ympärilleen. Jopa ojan tuolle puolelle!
- Oja on raja. Tuon pusikon toisella puolella kiekuu Ensio.
- Ja minä kieun täällä: Tulkaa kotiiiiiiiin!
- Kyllä kannattais tulla (pörh)!
- Tonne ne meni.
- Uskalsin ottaa askelen lähemmäs, mutta tämän pidemmälle ei passaa mennä.
- Tai ehkä ihan vähän. Ootan niitä tässä. Kyllä ne varmaan kohta tulee takas (huokaus).
Mutta takaisin järkyttävään väkivallanteon yritykseen. Kanat laskeutuivat sulokkaasti, Venla omenapuuhun, Katri aronian hennoille latvaoksille, ja Vilho perässä! Hän yritti lähennellä meidän Katria puussa! Ei niin voi tehdä! Onneksi Vilhon laskeutuminen onnistui vielä huonommin kuin kanojen (enemmän massaa ja pyrstöä), ja hän joutui pudottautumaan maahan.
Vilho oli kuitenkin päättänyt saada tahtonsa perille ja yritti uudestaan. Tällä kertaa se lensi Venlan puuhun hirmuisella rytinällä ja mäiskeellä. Venla tietysti väisteli parhaansa mukaan, ja kun ei muu auttanut, otti lentävän lähdön suoraan oksalta länttä kohti. Vilho perässä.
Nyt Paksu oli huomannut tilanteen. En nähnyt, miten hän pelasti Venlan Vilhon kynsistä, mutta tuota pikaa hän riensi lännen suunnasta Katrin puun alle vakuuttelemaan, että tilanne oli ohi ja puusta laskeutuminen täysin turvallista.
Katri lehahti tyylikkäästi pihanurmelle, ja kohta Venla liittyi seuraan rauhallisesti käymäjalkaa.
Ei ole epäilystäkään, että kanoilla on hyvin voimakkaat mielipiteet siitä, kenelle he haluavat jakaa suosiotaan, ja kuka ei ole sitä ansainnut. Paksun kosiskelutyyli on erittäin hellä ja herrasmiesmäinen mutta ei suinkaan sen vuoksi vähemmän vakuuttava. Paksu osaa antaa naiselle omaa tilaa ja aikaa rauhassa tunnustella mielialaansa eikä vaadi syöksymään suin päin päätöksentekoon. Samalla hän on aina valppaana ja koko ajan käytettävissä. Kanat osaavat arvostaa tällaista käytöstä.
Onneksi oikeus voitti. Meidän kanoilta ei saa väkisin mitään!
Se meni näin.
 |
| Katri F. Kana ahdingossa |
Olin (kas, sattumalta) kanilassa, kun kuulin kamalaa räpistelyä ulkoa. Pihaan lensi pari fasaanikanaa ja kukko perässä. Kanat laskeutuivat puihin! En ole koskaan moista nähnyt, eivätkä kanatkaan tyylistä päätellen olleet sitä ennen yrittäneet. Nyt ei ollut muuta neuvoa, heitä ajettiin nimittäin takaa. Kukko ei ollut meidän oma Paksu vaan Vilho, jolla ei ole omaa reviiriä. Hänen on nähty luikkivan tämänkin pihan läpi syyllisen näköisenä ja nokkivan nopeasti jotain syötävää matkan varrella henkensä pitimiksi. Pitäähän hänenkin jossain olla, ja kaikki paikat on jo varattu. Samaten kaikki kanat ovat valinneet mielitiettynsä. Vilho on jäänyt ilman.
Meidän kanat kyllä joskus käyvät tuolla naapurin puolella, ja silloin Paksu jää huolissaan rajalle odottamaan heitä.
- Vaikka olisi kuinka kohtelias ja huomaavainen...
... joskus kanat vain haluavat katsella ympärilleen. Jopa ojan tuolle puolelle!
- Oja on raja. Tuon pusikon toisella puolella kiekuu Ensio.
- Ja minä kieun täällä: Tulkaa kotiiiiiiiin!
- Kyllä kannattais tulla (pörh)!
- Tonne ne meni.
- Uskalsin ottaa askelen lähemmäs, mutta tämän pidemmälle ei passaa mennä.
- Tai ehkä ihan vähän. Ootan niitä tässä. Kyllä ne varmaan kohta tulee takas (huokaus).
Mutta takaisin järkyttävään väkivallanteon yritykseen. Kanat laskeutuivat sulokkaasti, Venla omenapuuhun, Katri aronian hennoille latvaoksille, ja Vilho perässä! Hän yritti lähennellä meidän Katria puussa! Ei niin voi tehdä! Onneksi Vilhon laskeutuminen onnistui vielä huonommin kuin kanojen (enemmän massaa ja pyrstöä), ja hän joutui pudottautumaan maahan.
 |
| Katri hakee tasapainoa. |
 |
| - Huh, joko se meni? |
 |
| Vilho |
Vilho oli kuitenkin päättänyt saada tahtonsa perille ja yritti uudestaan. Tällä kertaa se lensi Venlan puuhun hirmuisella rytinällä ja mäiskeellä. Venla tietysti väisteli parhaansa mukaan, ja kun ei muu auttanut, otti lentävän lähdön suoraan oksalta länttä kohti. Vilho perässä.
Nyt Paksu oli huomannut tilanteen. En nähnyt, miten hän pelasti Venlan Vilhon kynsistä, mutta tuota pikaa hän riensi lännen suunnasta Katrin puun alle vakuuttelemaan, että tilanne oli ohi ja puusta laskeutuminen täysin turvallista.
 |
| - Ku-kuu, kuu kuu, nyt voit tulla alas, kulta, se meni jo. - Onks varma kans? |
Katri lehahti tyylikkäästi pihanurmelle, ja kohta Venla liittyi seuraan rauhallisesti käymäjalkaa.
Ei ole epäilystäkään, että kanoilla on hyvin voimakkaat mielipiteet siitä, kenelle he haluavat jakaa suosiotaan, ja kuka ei ole sitä ansainnut. Paksun kosiskelutyyli on erittäin hellä ja herrasmiesmäinen mutta ei suinkaan sen vuoksi vähemmän vakuuttava. Paksu osaa antaa naiselle omaa tilaa ja aikaa rauhassa tunnustella mielialaansa eikä vaadi syöksymään suin päin päätöksentekoon. Samalla hän on aina valppaana ja koko ajan käytettävissä. Kanat osaavat arvostaa tällaista käytöstä.
Onneksi oikeus voitti. Meidän kanoilta ei saa väkisin mitään!
torstai 23. huhtikuuta 2015
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Pörhö esittelee kevätmuotia
- Heissuli, ollaankos me tavattu ennen? Esitteleisin tässä uusinta kevätmuotia, kun satun olemaan asiasta perillä.
- Siis harmaa oli talviväri, mutta tänä keväänä pukeudun oranssiin. Turkissomisteet saa olla mustaa, päässä ja hännässä, mutta ei liikaa.
- Oranssikaan ei ole chick liian suurina annoksina. Valkoinen etumus tasapainottaa sitä kivasti. Jaa mullako tasapaino? On, juu, aina se on ollut hyvä. Mutta eipäs eksytä aiheesta!
- Aiheenahan oli siis muotinäytöksessä tarjoiltavat tapakset, nuuh, ei vaan MUOTI, muoti on pääasia, varsinkin hattumuoti, hahaa.
- Ai hoikistunut? Minäkö? Äläs puhu palturia, ainahan minä olen ollut hoikka. Jotkut meistä malleista on hoikkia ihan luonnostaan, sen takia on syrjintää jos alipainoiset ei enää saa toimia malleina, niinku Ranskassa!
Ei, SE ei ole syrjintää, että ylipainoiset ei saa toimia malleina. Elikkä nehän SAIS, jos joku huolis. Mutta alipainoisten mallityöt kiellettäisiin LAILLA! Siis yhteiskunta sorsii luonnostaan hoikkia lapsityöläisiä! Missä muualla 35-kiloinen 15-vuotias pääsee sellaisille tileille, kysyn vaan, tiilitehtaallako? Ja nyt puhumme siis ihmisistä. Minä painan 328 grammaa enkä ole yhtään alipainoinen, kiitos vaan! Ja hommaa riittää. Mutta se on salaisuus! Pitää meillä supermalleillakin saada olla jotain yksityiselämää.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Yhä ylöspäin
En nyt sano vaalien tuloksesta tässä mitään paljonkaan. Seuraavista neljästä vuodesta tulee vähintään yhtä vaikeat kuin edellisistä, joten toivokaamme muodostumassa olevalle hallitukselle viisautta tehdä oikeanlaisia vaikeita päätöksiä. Nyt on hyvä tilaisuus pyytää sitä myös henkivoimilta, jos kellä on sellaisia takanaan. Kyllä minua ainakin jännittää, ketkä hallitukseen joutuvat ja kuinka heille käy.
Ylöspäin yrittävää väkeä löysin myös kompostorista, kun kävin sitä tyhjentämään. Pisimmillä oli mittaa toistakymmentä senttiä. Suorastaan vähän säädyttömän näköistä sakkia. Eivät paljastaneet henkilöllisyyttään, enkä minä tunnistanut edes lajia. Sen verran osaan suunnistaa lajien monimuotoisuuden kartalla, että sienistä taitaa olla kyse. Mutta se on vielä aika laaja lääni sekin.
Epäilemättä tekevät hyvää ja hyödyllistä työtä kompostimultani parhaaksi. Tervetuloa vaan.
Tavanomaisempiakin ylösyrittäjiä punkee maasta siellä täällä.
Mutta onko mikään lopulta tavanomaista, vai ehkä kaikki ainutlaatuisen ihmeellistä?
Ylöspäin yrittävää väkeä löysin myös kompostorista, kun kävin sitä tyhjentämään. Pisimmillä oli mittaa toistakymmentä senttiä. Suorastaan vähän säädyttömän näköistä sakkia. Eivät paljastaneet henkilöllisyyttään, enkä minä tunnistanut edes lajia. Sen verran osaan suunnistaa lajien monimuotoisuuden kartalla, että sienistä taitaa olla kyse. Mutta se on vielä aika laaja lääni sekin.
Epäilemättä tekevät hyvää ja hyödyllistä työtä kompostimultani parhaaksi. Tervetuloa vaan.
Tavanomaisempiakin ylösyrittäjiä punkee maasta siellä täällä.
Mutta onko mikään lopulta tavanomaista, vai ehkä kaikki ainutlaatuisen ihmeellistä?
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Suojaväri
Fasaanikanaset ovat ihastuttavan kauniita. Mutta joskus heitä on suorastaan vaikea nähdä. Sulautuvat tapettiin.
... tai vasiten piiloutuvat pusikkoon.
Kanan löytääkin parhaiten, kun seuraa kukon käytöstä. Jos hän lähestyy pensasta siipiään roikottaen ja tavallista pulleampana, pensaassa on kana. Tai joskus ihan näkyvillä pensaan edessä, kunhan tajuaa katsoa.
lauantai 18. huhtikuuta 2015
Silmä sänkipellossa
Eilen illalla, kun tulin kanilasta, teki mieleni kuvata sammalta, johon matalalla killittävän auringon säteet osuivat. Tuumasta toimeen.
Pellon reunassa kasvaa pieni tammi, ihan väärässä paikassa ilta-auringon ja lumenkaatoreitin tiellä. Alkuvuosina ajattelimme siirtävämme hänet oikeaan paikkaan, mutta oikeaa paikkaa ei löytynyt, ja nyt hän on jo liian iso. Ehkä on kivakin, että saamme kuudenkymmenen vuoden päästä viettää juhannusiltoja valtavan tammen varjossa. Ties kuinka paahteista silloin olisi muuten.
Mutta eikös tuolla pellolla ole joku ylimääräinen möykky. Zoomaan.
Pupu!
Ja nyt se huomasi minut.
Rusakko painui maahan ja jäi sänkipeltoon odottamaan. Minä odotin kamera sojossa omalla puolellani, jalat pihanurmeensammalikkoon juurtuneina. Sitten vain odotettiin. Kanilasta kuului välillä möyrimistä ja väliseinän rämistelyä. Peipposet ja mustarastaat lauloivat, sekä vastasaapuneet räkättilaumat, kukin omalla tavallaan. Rusakko ja minä odotimme.
Ei hän missään paniikkitunnelmissa siellä ollut, koskapa välillä nuoleskeli etukäpäliään ja sojotti korvalla tai kahdella ympäristön äänten suuntaan. Minulla alkoivat kädet väsyä. En myöskään ollut pukeutunut riittävän lämpimästi pitkittynyttä paikallaanseisoskelua ajatellen.
Aurinko kieri yhä alemmas radallaan. Me odotimme hievahtamatta.
Tai liikutin minä vähän sormiani ajankuluksi. Otin siinä joutessani neljäkymmentäkuusi kuvaa rusakon päästä. Ja hän nosteli korviaan eri asentoihin, kun kamerasta kuului hurinaa. Se kehveli odotti oikeasti siihen asti, kunnes aurinko oli kokonaan laskenut. Sitten se yhtäkkiä hyökkäsi jaloilleen ja laukkasi tiehensä, eikä siitä jäänyt muistikortille kuin ruskeanharmaa tahra.
Näin jännittävää täällä maalla on. Koko ajan sattuu ja tapahtuu.
Pellon reunassa kasvaa pieni tammi, ihan väärässä paikassa ilta-auringon ja lumenkaatoreitin tiellä. Alkuvuosina ajattelimme siirtävämme hänet oikeaan paikkaan, mutta oikeaa paikkaa ei löytynyt, ja nyt hän on jo liian iso. Ehkä on kivakin, että saamme kuudenkymmenen vuoden päästä viettää juhannusiltoja valtavan tammen varjossa. Ties kuinka paahteista silloin olisi muuten.
Mutta eikös tuolla pellolla ole joku ylimääräinen möykky. Zoomaan.
Pupu!
Ja nyt se huomasi minut.
Rusakko painui maahan ja jäi sänkipeltoon odottamaan. Minä odotin kamera sojossa omalla puolellani, jalat piha
Ei hän missään paniikkitunnelmissa siellä ollut, koskapa välillä nuoleskeli etukäpäliään ja sojotti korvalla tai kahdella ympäristön äänten suuntaan. Minulla alkoivat kädet väsyä. En myöskään ollut pukeutunut riittävän lämpimästi pitkittynyttä paikallaanseisoskelua ajatellen.
Aurinko kieri yhä alemmas radallaan. Me odotimme hievahtamatta.
Tai liikutin minä vähän sormiani ajankuluksi. Otin siinä joutessani neljäkymmentäkuusi kuvaa rusakon päästä. Ja hän nosteli korviaan eri asentoihin, kun kamerasta kuului hurinaa. Se kehveli odotti oikeasti siihen asti, kunnes aurinko oli kokonaan laskenut. Sitten se yhtäkkiä hyökkäsi jaloilleen ja laukkasi tiehensä, eikä siitä jäänyt muistikortille kuin ruskeanharmaa tahra.
Näin jännittävää täällä maalla on. Koko ajan sattuu ja tapahtuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
